"Puhukaa sitten järkeä sille miehelle", sanoi vapaaherra; "minä olen valmis tekemään teille lisää myönnytyksiä, mutta nyt on minun mahdoton maksaa."
"Silloin, herra parooni, minun täytyy surukseni sanoa, että summa tulee teiltä perittäväksi uloshaun kautta."
Vapaaherra vaikeni ja kääntyi poispäin.
"Mihin aikaan huomenna saan tulla noutamaan rahani?" ahdisti Pinkus.
"Tähän samaan aikaan", vapaaherra vastasi, ja hänen äänensä särähti ontolta kuin ikäkulun ukon. Uudestaan päätään notkistaen Pinkus lähti tiehensä, ja vapaaherra hoippui huoneeseensa. Hänen päänsä vaipui sohvan selkänojaa vastaan; aivan turtuneena hän mietiskeli, mitä nyt tuleman piti. Lenore polvistui hänen viereensä, laski hänen päänsä olalleen, puhutteli häntä mitä hellimmillä nimillä ja rukoili häntä sanomaan edes jotakin. Isä ei kuitenkaan kuullut eikä nähnyt mitään, hänen aivoissaan kumahteli kuin vasaraniskuja yhä kovempaan ja taajempaan. Hänen puhaltamansa koreaväriset lasipallot murskautuivat pirstaleiksi; nyt hän tajusi asemansa koko hirvittävyyden: hän oli perikatoon tuomittu mies.
Siten hän istui iltamyöhään saakka, kunnes tytär sai hänet vihdoin juomaan kulauksen viiniä ja ajattelemaan kotimatkaa. "Niin, pois täältä", huusi isä, "ulos vapaaseen luontoon!" He lähtivät ajamaan kotia. Kun maantien vartiset puut lennähtivät ohi ja raitis ilma humahteli vapaaherran kasvoja vastaan, kävi hänen sielunsa jälleen vireeseen. Tämä yö ja koko huomispäivä kuuluivat vielä hänelle, niiden kuluessa täytyi apua löytyä jostakin. Eikähän tämä ollut hänen ensimmäinen pulansa, ja hän melkein toivoi, ettei se olisi viimeinenkään. Hän oli ruvennut tähän vekselivelkaan, joka alunpitäen oli ollut vain seitsemäntuhannen ja muutaman sadan taalerin suuruinen, siksi että lainaaja, joka tänään kävi saatavaansa hätyyttämässä, oli monias vuosi sitten tullut tarjoamaan hänelle noita rahoja, milteipä aivan tyrkyttämään, ja aluksi perin alhaista korkoa vastaan. Luottaen liikeyritystensä onnistumiseen hän oli hyvissä turvin ottanut rahat vastaan. Ne olivat maanneet hänen rahalippaassaan käyttämättöminä muutamia viikkoja, sitten hän oli keksinyt niille reikiä, ja askel askeleelta oli lainanantaja korottanut vaatimuksiaan, kunnes hänen oli viimein ollut pakko tunnustaa tuo kohtalokas vekseli oikeata nylkyrikorkoa vastaan. Nyt ei se roisto ruvennut enää puheisiinkaan asian johdosta. Olikohan hän rotan tavoin haistanut hylyksi tuomitun laivan kohdakkoisen haaksirikon, pyrkien kaikin mokomin pelastumaan siitä? Vapaaherra naurahti ääneen, niin että Lenore säpsähti — mutta hänpä ei ollutkaan se mies, joka vastustelematta jätti itsensä veijarien armoihin, hän tiesi että ensi yön ja huomispäivän täytyi tuoda hänelle apua. Ehrenthal ei voinut jättää häntä pulaan.
Hän huomasi välttämättömäksi hillitä itseään, onnistuipa hänen pakottautua puhelemaan tyttärensä kanssa välinpitämättömään sävyynkin. "Niskoilleni kasautuu ikäviä asioita kasautumistaan", hän sanoi, "ja aikani on viime viikkoina ollut niin tarkisti kiinni, että olen tuntenut voimainikin siitä kärsivän. Mutta kaikki tuo on ohimenevää, lapseni. Jokaisella liikemiehellä on sellaisia aikoja; kun nyt saamme tehtaan oikein käyntiin, niin on pahimmasta päästy."
Oli jo yö kun kotiin saavuttiin, vapaaherra riensi suoraan omaan huoneeseensa. Hän kävi vuoteeseen, mutta tiesi hyvin, että hän siten yritti vain lumota palvelijansa silmät; hän tiesi hyvin, ettei uni tänäkään yönä häntä armahtaisi. Kyläkirkon tornissa kello löi tunnit toisensa jälkeen, vapaaherra valvoi ja laski lyönnit, ja joka tunnin jälkeen kohisi veri yhä myrskyisemmin hänen suonissaan, ja yhä kuumemmaksi kävi hänen tuskansa. Missä olikaan pelastus? Muuta apua hänellä ei ollut kuin Ehrenthal. Vaikka häntä kammoksuttikin ajatus lähteä huomenna vaivaisena avunanojana tuon vihatun miehen luo, niin suli senkin mahdottomuus hänen otsaltaan valuvaan tuskanhikeen. Siten hän makasi koko yön ja väänteli käsiään; ja kun uni, yön hiljainen lapsi, jolloinkin läheni vuodetta, nosti tuskan harmaa kummitus jälleen luurankopäätänsä ja karkoitti uhkaavalla liikkeellä armeliaan jumaluuden pois makaajan lähettyviltä. Vasta aamupuolella hänen kurjuutensa tajunta raukesi raskaaseen horrokseen.
Korvia vihlovat hälyt linnanpihalta herättivät hänet siitä; tehtaan työläiset marssivat kylän soittokunta etunenässä hänen akkunansa alitse pitäen hänelle serenaadin. Jonain toisena ajankohtana tuo hyväätarkoittava kunnianosotus olisi häntä ilahduttanut, mutta tänään hän kuuli vain epäpuhtaan räminän, joka kiusasi häntä. Nopeasti hän pukeutui ja riensi pihalle. Hänen talonpa oli ulkopuolelta seppelöity, työläiset olivat asettuneet valtaoven eteen ja tervehtivät häntä raikuvilla eläköönhuudoilla; hänen täytyi avata suunsa ja sanoa heille, että hän oli iloinen päivän merkityksen johdosta ja odotti paljon hyvää heidän uutteruudestaan; mutta koko ajan hän oli tietoinen siitä, kuinka valheellisia nuo sanat olivat ja kuinka kaukana häneltä oli kaikki ilo. Hän antoi valjastaa vaunut, joutumatta edes tervehtimään vaimoaan ja tytärtään, ja kiiti jälleen kaupunkiin. Hän pysähdytti Ehrenthalin talon eteen ja ravisti konttorin ovea; mutta ovi pysyi suljettuna, ja hänen täytyi lähettää palvelijansa noutamaan kauppias alas aamiaispöydästä.
Ehrenthal saapui ilmeisesti hyvin levottomana näin varhaisen käynnin johdosta, eikä ollut huolinut edes riisua vanhaa yötakkia yltään. Vapaaherra esitti hänelle asiansa niin kylmäverisesti kuin unettoman yön jälkeen oli mahdollista. Ehrenthal joutui aivan kuohuksiin. "Tuo Pinkus", hän huuteli kerta toisensa perästä, "on rohjennut lainata teille rahaa vekseliä vastaan! Kuinka hän voi lainata teille sellaisen summan? Eihän koko miehellä ole kymmentätuhatta taaleria, hän on köyhä vaivainen itsekin." Vapaaherran täytyi tunnustaa, että alkuperäinen velka oli ollut paljon pienempi, mutta tämä tunnustus vain kiihoitti Ehrenthalin äkeyttä.