"Seitsemästätuhannesta kymmenen!" hän parkui ja juoksenteli niin kiihtyneenä edestakaisin, että yötakin liepeet viipottivat hänen ympärillään kuin huuhkajan siivet. "Lähes kolmetuhatta taaleria hän on voittanut! Minä en ole koskaan luottanut tuohon mieheen, ja nyt tiedän mitä maata hän on! Hän on urkkija, kätyri, epäluotettava ihminen, joka samalla kertaa palvelee maksun edestä monia! Eikä hän myöskään ole antanut omistaan teille noita seitsentätuhatta, koko hänen roskansa eivät ole sen arvoiset."
Ehrenthalin väkevä närkästys vaikutti vapaaherraan aivan kuin iloinen toivonsäde. Kuinka väärää luuloa hän oli tästä miehestä monesti pitänytkään! "Minullakin on syytä arvella Pinkusta vaaralliseksi mieheksi", hän sanoi.
Mutta tämä myönnytys oli vapaaherralle vain onnettomuudeksi, sillä nyt kohdistui Ehrenthalin kiukku häneen. "Mitä minä tässä Pinkuksesta puhuinkaan", huusi kauppias; "hän on menetellyt niinkuin hänen tapaisensa ihmisen täytyy menetellä. Mutta te, joka olette aatelismies, kuinka te olette voinut menetellä sillä tapaa minua kohtaan? Te olette minun selkäni takana antautunut asioihin syrjäisen kanssa ja antanut hänen ansaita lyhyessä ajassa vekselillä kolmetuhatta taaleria. Vekselillä", hän huusi yhä yltyvällä kiukulla, "tiedättekö te mitä vekseli oikein merkitsee?"
"Minäkin toivoisin, että koko velka olisi saanut jäädä ottamatta", sanoi vapaaherra lepyttelevästi; "mutta kun tänään on lankeamispäivä eikä mies suostu uudistamaan sitä, niin täytyy meidän koettaa saada se maksetuksi."
"Miksi te sanotte: meidän?" ärähti Ehrenthal tulistuneena. "Teidän on yksinänne hankittava maksu, ja katsokaakin, mistä voitte saada rahaa mokomalle miehelle, jonka taskuun olette kirjoittanut kolmentuhannen taalerin voiton. Te ette kysynyt minun mieltäni silloin kuin tunnustitte vekselin, eikä teidän tarvitse nyt tulla sitä kysymään, kun teidän on saatava se maksetuksi."
Vapaaherran sydämessä taisteli tuska ja kiukku keskenään.
"Hillitkäähän puhetapaanne, herra Ehrenthal", hän huudahti.
"Miksi minun pitäisi hillitä itseäni", huusi kauppias; "ette tekään ole hillinnyt itseänne eikä Pinkus ole hillinnyt itseään, siis en niinäkään tahdo hillitä itseäni!"
"Minä palaan tänne uudelleen", sanoi vapaaherra, "kun olette rauhallisemmassa mielentilassa, jollaista minun joka tapauksessa täytyy vaatia teiltä yhdessä ollessamme."
"Jos aiotte rahaa minulta pyytää, niin älkää palatko lainkaan, herra parooni", ärähti Ehrenthal. "Minulla ei ole yhtään rahaa teitä varten; ennen minä viskaan kaikki taalerini kadulle kuin maksan teille enää yhtä ainuttakaan tilaanne vastaan."
Vapaaherra lähti ääneti huoneesta. Hänen kurjuutensa oli niin suuri, että hänen täytyi vaieten kärsiä tuon törkeän miehen kiukkua. Nyt hän lähti kiertelemään kaupungilla tuttaviensa luona ja kärsi avunanojan katkeran nöyryytyksen saadessaan kaikkialla kieltävän vastauksen pyyntöönsä. Puolipäivän aikaan hänen voimansa olivat lopussa. Hän palasi asuntoonsa ja kävi punnitsemaan mielessään, pitikö hänen vielä kerta lähteä Ehrenthalin puheille vai kieltäytyisikö hän maksamasta vekseliä nylkyrikorkojen vuoksi. Silloin hiipi taloon se mies, joka oli tähän saakka kierrellyt ja väijynyt hänen elämäänsä laajassa kaaressa — maatilan tuleva isäntä, Rothsattel-suvun perillinen. Vapaaherra joutui ihmeisiin nähdessään huoneeseen astuvan tuiki oudon hahmon, jonka hän muisteli kerran pari nähneensä Ehrenthalin konttorin seutuvilla; miehellä oli punertavan tukan paartamat kelmeät kasvot, kaksi luihua silmää ja suun ympärillä melkein samanlaiset eriskummalliset juovat, joita karnevaaliajan nauravissa naamioissa näkee.