Herra Veitel Itzig kumarsi syvään ja aloitti: "Armollinen herra parooni, suvaitkaa antaa anteeksi, että tunkeudun luoksenne erään liikeasian johdosta. Herra Pinkus on antanut toimekseni tulla perimään teiltä rahat hänelle tunnustamastanne vekselistä. Pyytäisin nöyrimmästi kysyä, tahtoisitteko olla niin armollinen ja maksaa minulle nuo rahat."
Vapaaherra unohti synkeät ajatuksensa katsellessaan tuon miehen hontelon pitkää ruumista, joka kiemurteli ja oli perin hullunkurinen apinamaisissa kohteliaisuusyrityksissään. "Kuka te olette?" hän kysyi mahtimiehen arvokkuudella.
"Veitel Itzig on halpa nimeni, armollinen herra, jos rohkenen mainita sen teille."
Vapaaherra lysähti kokoon kuullessaan Itzigin nimen. Tuosta miehestähän häntä juuri oli varoitettu, tuo oli se näkymätön, säälimätön vainooja. Jälleen pusersi tuska ja ahdistus hänen sydäntään:
"Olin tähän saakka Ehrenthalilla kirjanpitäjänä", jatkoi Itzig vaatimattomasti. "Mutta Ehrenthal on käynyt liian mahtavaksi minua kohtaan; olen perinyt pienen omaisuuden ja jättänyt sen Pinkuksen käytettäväksi. Nyt olen aikeissa ruveta itsenäisesti harjoittamaan liikettä."
"Te ette voi nyt saada rahoja", vastasi vapaaherra levollisemmin. Tuo avuton kömpelys ei näyttänyt varsin vaaralliselta vastustajalta.
"Se sopii erinomaisesti", sanoi Veitel, "minulle on suureksi kunniaksi saada kuulla armollisen herran suussa, että maksatte vasta iltapäivällä. Minulla on kyllä aikaa." — Hän otti hopeaisen nauriin taskustaan. — "Minä voin odottaa iltaan saakka. Ja jotten tuota herra paroonille tukaluutta palaamalla sellaiseen aikaan, jolloin teille ei sovi tahi jolloin ette ole kotona, niin pyydän saada olla niin rohkea, että odottelen portaissa. Minä voin seista", hän kiirehti lisäämään, aivan kuin olisi tahtonut ennakolta torjua vapaaherran kehoitusta, että? voihan portailla istuakin. "Minä jaksan kyllä seista aina kello viiteen saakka iltapäivällä. Armollisen herran ei tarvitse lainkaan antaa minun häiritä itseään." Noista nöyristelevistä sanoista helähti julkea iva, ja vapaaherran sydän tajusi uudella tuskan tunteella hetken koko hirvittävyyden. Veitel peräytyi kumarrellen ja pokkuroiden kynnykselle ja lähti takaperin kuin krapu ulos huoneesta. Silloin vapaaherra huusi hänet takaisin. Lurjus jäi seisomaan kuin loihdittu kumaraiseen asentoonsa, peräti kurjan ja avuttoman ihmisen perikuvana. Ehkäpä varoittavan kirjeen lähettäjä oli pannut tuon kirjanpitäjä poloisen syyksi kaiken sen, mitä Ehrenthal itse oli kavalassa mielessään kutonut kokoon. Joka tapauksessa oli tuon miekkosen kanssa mukavampi keskustella liikeasioista kuin hänen äreän isäntänsä kanssa.
"Voitteko sanoa minulle", kysyi vapaaherra voittaen sisällisen vastenmielisyydentunteen, "millä tapaa voin antaa saamisellenne katetta, ilman että maksan käteisellä tänään tai lähipäivinä?"
Voitelin silmät välähtivät kuin raatolinnun silmät, mutta hän ravisteli päätään, kohautti hartioitaan ja näytti vakavasti pohtivan asiaa. "Armollinen herra parooni", hän sanoi viimein, "ehkäpä siihen löytyy keino, mutta se on viimeinen keino. Teillä on tilaanne kahdenkymmenen tuhannen taalerin hypoteekki, joka kuuluu teille itsellenne, mutta joka on nykyään Ehrenthalin konttorissa. Minä tahdon sovittaa asiat niin, että Pinkus luopuu tästä kymmenentuhannen taalerin saamisestaan, ja itse koetan hankkia teille vielä toiset kymmenentuhatta, jos luovutatte tuon hypoteekin ystävälleni."
Vapaaherra heristi korviaan. "Todennäköisesti ette tiedä", hän sanoi ankarasti, "että olen jo luovuttanut mainitsemanne asiakirjan Ehrenthalille."