Kevätmyrskyt puhaltelivat lakeuksien yli, kun Anton kutsuttiin rajan takaa jälleen kotia. Talvi oli ollut hänelle ankaran työn, raskaiden rasitusten aika. Muukalaisesta kaupungista hän oli useammin kuin kerran saanut lähteä pyryyn ja pakkasiin, sodan hävittämien seutujen halki, kauas itään ja etelään aina Siebenbürgenin vuoristoihin ja madjaarien alaville karjalaitumille saakka. Hän oli nähnyt paljon surullista: poroksi poltettuja aatelishoveja, tuhaksi hävitettyä hyvinvointia, hengestään ja toimeentulostaan epävarmoja ihmisiä, nälkää, raakuutta ja leimuavaa puoluevihaa.
"Mihinkä aikaan hän tulee?" kysyi Sabine veljeltään. "Muutaman tunnin päästä, ensi junassa." Sabine hypähti pystyyn ja sieppasi avainkimppunsa. "Ja tytöt eivät ole vieläkään saaneet kaikkea valmiiksi; minun on itse käytävä toimeen. Tänä iltana hänen täytyy syödä meidän kanssamme, Traugott; me naisetkin tahdomme saada hänestä osan itsellemme."
Veli nauroi: "Älkää vain hemmoitelko häntä piloille."
"Siitä ei ole pelkoa", sanoi täti. "Kun hän taas joutuu kuukkimaan konttorissa, niin istuu hän siellä kuin suljetussa rasiassa, eikä häntä saa nähdäkseenkään muulloin kuin päivällispöydässä."
Sabine kävi kaivamaan liinavaatekammionsa aarteita, läjäsi palvelijan käsivarrelle kokonaisen kantamuksen ja katseli kärsimättömästi akkunasta alas pihalle, eivätkö herrat jo viimeinkin lähtisi takapihan puolelta konttoriin. Vihdoin hänellä oli tilaisuus hiipiä Antonin huoneeseen. Hän loi vielä viimeisen arvostelevan silmäyksen sohvatyynyyn, jonka hän oli ommellut poissaolevalle, ja sovitteli alabasterimaljakkoon kaikki puutarhurin lähettämät kukat. Kun hän sitten maljakosta loi silmänsä muualle, lensi hänen katseensa pitkin seiniä, joista yhdellä vielä riippui Antonin kohta liikkeeseen tultuaan tekemä piirustus, ja lattialle, jota yhä peitti Finkin sille levittämä kallisarvoinen matto. Ensi kertaa pitkästä ajasta hän oli jälleen tässä huoneessa, jota hänen jalkansa oli väitellyt, niin kauan kuin tuo toinen oli ollut talon asukkaita. Missä hän nyt elelikään? Sabinesta tuntui kuin olisi heidän eronsa sattunut jo ammoin sitten, ja pelkkä tuon ajan muisteleminenkin tuntui hänestä tuskalliselta unennäöltä. Mutta sille rehelliselle miehelle, joka nyt oli huoneen asukkaana, hän voisi avoimesti sanoa kuinka kalliiksi tämä oli käynyt hänelle, ja iloisin mielin hän odotteli hetkeä, jolloin voisi kiittää häntä kaikesta, mitä Anton oli tehnyt hänen veljensä hyväksi.
"Mutta Sabine!" huudahti täti säikähtyneenä ovelta. Tätikin oli hiipinyt hiljaa pöytänaapurinsa huoneeseen.
"Mikä sinun on?" kysyi Sabine ylös silmäten.
"Mutta sinähän olet ripustanut akkunoihin koruompeleiset verhot. Eiväthän ne toki kuulu tänne takapihan puolelle, herrain tupakkasuojiin!"
"Anna niiden riippua rauhassa", sanoi Sabine hymyillen.
"Ja sitten nuo tyynynpäälliset, ja nuo pyyheliinat — tämähän on ennenkuulumatonta! Nehän ovat parasta mitä sinulla on. Hyvä isä sentään! Nuo pitsireunaiset ja ruusunpunaisella vuorilla sisustetut tyynynpäälliset!"