"Rauhoituhan toki, täti", huudahti Sabine punastuen. "Hän, jota me tänään odotamme kotiin, on hyvinkin ansainnut, että hän saa parasta mitä vanhoista kaapeista löytyy."

Mutta täti ei malttanut olla yhä pudistelematta päätään. "Jollen tätä olisi omin silmin nähnyt, niin en sitä olisi uskonut kenenkään sanomasta. Antaakin tuollaisia tavaroita jokapäiväiseen käytäntöön! En sinua enää ollenkaan ymmärrä, Sabine. — No, voihan hänelle sitten vaihtaa joka kerralla aina halvempia numeroita, se on ainoa lohdutukseni. Ei, mutta tosiaankin, että minun piti tällaista saaman nähdä!" Hän löi kätensä yhteen ja lähti kiihdyksissään huoneesta.

Sabine tarttui jälleen avainkimppuunsa ja riensi tädin jälkeen. "Hän lörpöttelee Traugottille joutavia", puheli hän mennessään hiljaa itsekseen; "minun täytyy todistaa hänelle, ettei muulla lailla olisi sopinutkaan tehdä."

* * * * *

Myöskin matkamiehen mieliala oli kuin pojan, joka pitkän aikaa poissa oltuaan jälleen palajaa isänkotiin. Viime asemilla ennen hallituskaupunkiin tuloa hänen sydämensä paukutteli iloisin lyönnein; vanha talo ja työtoverit, kauppaliike ja hänen kirjoituspulpettinsa, johtaja ja Sabine, kaikki ne kulkivat hymyilevinä kuvina hänen silmäinsä ohi. Vihdoin pysähtyivät vuokra-ajurin vaunut avatulle portille. Siellä oli vastassa tutut rahtivaunut, laatikot, tynnörit ja tikapuut. Siellä huusi isä Sturm kadun yli kajahtelevalla äänellä hänen nimensä, sieppasi vaununoven auki ja nosti hänet kevyesti kuin pienen poikasen maahan. Tuolta tuli herra Pix juoksujalkaa ulos kadulle, puristeli hänen kättään puristamasta päästyään eikä ilossaan huomannut, kuinka hänen musta siveltimensä käytti kädenliikkeitä hyväkseen maalatakseen Antonin turkinpäälliselle kaikenlaisia koukeroita. Sitten tuli Anton ison vaa'an kohdalle ja ravisti mielihyvin sen järeitä vitjoja. Sitten hän saapui etukonttoriin, jossa lamput jo paloivat, ja kajautti kynnykseltä iloisen: "Hyvää iltaa!" Kovasti huutaen karkasivat toverit yhtenä miehenä pystyyn ja tungeksivat tulijan ympärille. Herra Schröter riensi takahuoneesta paikalle, ja kun hän huusi sydämellisen "Tervetullut!" ja ojensi tulijalle kätensä, loisti kirkas ilo hänen muuten syvän totisilta kasvoiltaan. Ne olivat onnekkaita silmänräpäyksiä, ja Anton tuli hentomielisemmäksi kuin kypsyneelle miehelle olisi sopinutkaan. Ja kun hän ensi kysymysten ja vastausten jälkeen lähti konttorista omaan huoneeseensa, hyppäsi pihalla riihattoman ilon valtaama Pluto pystyyn hänen rinnalleen ja liekutti mahtavasti takkuista häntäänsä, niin että Antonin oli työläs kirvottua sen hyväilyistä. Yläportaissa tuli palvelija tyytyväisesti irvistellen häntä vastaan ja avasi kunnioittavasti hänen huoneensa oven.

Hämmästyneenä Anton katseli ympärilleen: huone oli juhlallisesti koristettu, uunissa paloi iloinen valkea, oven päällä riippui vihreä köynnös, sohvalla oli uusi koruommeltu pielus, pöydällä sirot teevehkeet ja niiden vieressä alabasterimaljakko täynnä kukkia. "Neiti on täällä kaikki itse laittanut", uskoi Franz hänelle. Anton kumartui maljakon yli ja katseli jokaista eri kukkaa mitä tarkimmin. Ne olivat yleensä tavallisten kukkain näköiset, mutta Anton tirkisteli niitä kuin ei olisi vielä iki maailmassa moisia nähnyt. Sitten hän otti sohvatyynyn käteensä, tunnusteli ja hyväili sen kuvioita ja laski sen täynnä harrasta ihailua jälleen paikalleen. Vihdoin hän otti kipsikissankin käteensä, koputteli sitä selkään ja laski sen varovasti kuin elävän luontokappaleen takaisin kirjoituspöydälle; eikä kissakaan ollut tunteeton niin suuresta ystävällisyydestä, sillä uunin valkean punertavassa loimossa se hohteli aivan elävänä, ja huoneessa kuului kuin hiljaista kehräämistä.

Jälleen riensi Anton konttoriin kertomaan johtajalle viimeisen toimintansa tuloksista. Kauppias vei hänet pieneen takahuoneeseensa ja puheli hänen kanssaan viimeksi kuluneen ajan tapauksista niin sydämelliseen sävyyn kuin uskotun ystävän kanssa jutellaan tärkeistä asioista. Kuitenkin olivat keskustelun aiheet varsin vakavata laatua. Paljon oli menetetty, eikä suinkaan vähemmän ollut edelleen vaaranalaisena. Vasta vieraalla maalla ollessaan Anton oli tullut täysin käsittämään koko sen tuhon laajuuden, joka kauppaliikettä oli uhannut. Ja hän tajusi, että monien vuosien tarmokasta työtä tarvittiin korvaamaan vahingot ja solmiamaan uudelleen katkenneet langat. Lyhyin sanoin kauppias ilmaisi hänelle saman. "Teidän huolellisuuttanne ja tarmoanne saan kiittää paljosta", päätti hän puheensa; "minä toivon, että te autatte minua voittamaan kadottamamme kauppa-alan toisaalta; mitä emme saa enää takaisin, sen me kestämme kärsiä." Ja Antonin poistuessa hän huusi hymyillen hänen peräänsä: "On vielä eräs, joka tahtoo kiittää teitä; pyydän teitä tänä iltana vieraakseni."

Sitten Anton kävi pulpettinsa ääreen, avasi pitkästä aikaa jälleen sen laatikot ja otti paperia ja kyniä esiin. Mutta työnteosta ei tänään tullut mitään. Jordan kieltäytyi antamasta hänelle yhtäkään kirjettä, ja molemmissa konttoreissa ei levoton hyörinä ottanut loppuakseen. Yksi toisensa jälkeen jätti paikkansa ja tuli Antonin pulpetin ääreen. Herra Baumann kävi taputtamassa naapuriaan useampaan kertaan olkapäälle ja palasi sitten vaitonaisena mutta hyvillä mielin paikalleen, ja herra Specht ratsasti suuren kiihtymyksen vallassa Antonin vieressä kulkevalla välikaiteella ja syyti virtanaan kysymyksiä ja ihmetteleviä huudahduksia Antonin pään yli. Herra Liebold laski imupaperin pääkirjan lehtien väliin jo monta minuuttia ennen työajan loppumista ja vetäytyi etukonttoriin. Yksinpä herra Purzelkin astui ulos aitauksestaan, pyhä liitupala yhä kädessään; ja lopuksi tuli myöskin herra Pix ison vaa'an luota konttoriin uskomaan Antonille kaikessa salaisuudessa, että hän ei ollut enää moneen kuukauteen pelannut soolowhistiä, ja että Spechtin mielentila oli ennättänyt kääntyä sellaiseksi, että se lähenteli löyhäpäisyyttä.

Illalla Anton meni kadunvartisen talon yläkerrokseen. Oviverhot humahtivat syrjään, Sabine seisoi hänen edessään. Neitosen suu nauroi, mutta silmät loistivat kosteina, kun hän kumartui suutelemaan kättä, joka oli väistänyt surmaniskun veljen pään varalta.

"Mutta neiti!" huudahti Anton säikähtyen ja tempasi kätensä irti.