"Minä kiitän teitä, oi, minä kiitän niin teitä, Wohlfart!" huudahti Sabine ja tarttui molemmin käsin häntä hartioihin. Sitten hän katseli nuorukaista kauan vaieten, mielenliikutuksen lumoissa, jota hän ei yrittänytkään salata. Kun Anton vuorostaan katseli impeä, joka seisoi hänen edessään punoittavin poskin, kohoilevin povin ja kiitollisuutta sädehtivin silmin, niin hän tajusi, että hänen torjumansa slaavilaisen sapelinisku oli muuttanut hänen suhteensa perheeseen ja talon nuoreen valtiattareen vallan toiseksi. Kaatunut oli se raja-aita, joka tähän saakka oli erottanut konttorin palkatun työntekijän talon neidistä. Ja sydän tulvillaan ylpeätä iloa hän myöskin tunsi, että hän itsekin oli tänä koettelemuksen aikana kypsynyt mieheksi, jonka voimaan ja levollisuuteen naisen kannatti turvautua.
Hän kertoi tytölle vielä kerran, mitä tämä monilla kysymyksillään koetti saada kuulla hänen omasta suustaan, taistelusta rahtivaunujen luona, koko hurjan kapina-ajan kauhuista. Hartaalla jännityksellä Sabine kuunteli hänen sanojaan. Antonkin oli hänestä muuttunut toiseksi, hänen piirteensä olivat miehekkäämmät, ryhtinsä varmempi, sanansa iskevät. Immen silmä tapaili nuoren miehen katseen tyyntä loistetta, ja kun tuo katse täynnä iloa kohdistui hänen silmiinsä, loi hän ne tahtomattaan alas. Koskaan ennen ei Sabine muistanut huomanneensa, kuinka sorja ja komea nuorukainen Anton todella oli. Tänään hän senkin vasta näki. Avoimet, miehekkäät kasvot, niiden ympärillä ruskea kiharatukka, kaksi loistavaa tummansinistä silmää, voimakaspiirteinen suu ja poskilla hieno puna, joka alinomaa väreili mielenliikutuksen yltyessä tai laskiessa niinkuin päivänpaiste hymyilevällä kedolla. Nuori mies oli neitosesta kuin uusi mies ja samalla kuitenkin rakas uskottu ystävä.
Tätikin saapui näkyviin; aamupäivän kohtaus koruommeltujen akkunaverhojen johdosta värisytti yhä vieläkin mainingeillaan hänen mieltään, josta kahiseva silkkihame ja uuden-uutukainen päähine oli näkyvänä todistuksena. Hänen tervehdyksensä oli äänekäs ja monisanainen ja hänen huomautukseensa, että uusi poskiparta hyvin sopi herra Wohlfartille, yhtyi nuorempikin naisista äänettömällä päännyökkäksellä.
"Kas, siinähän teillä on konttorin sankari käsissänne", huudahti kauppias. "Näyttäkääppä nyt, että osaatte palkita hänen ritaripalveluksiaan paremminkin kuin pelkillä kauniilla sanoilla. Kantakaa esiin parasta mitä keittiö ja kellari voivat tarjota. Tulkaahan nyt, uskollinen matkatoverini. Reinin viini odottaa, että te monen väkevän puolalaisjuoman jälkeen teette sillekin kunniaa."
Lampun rauhallisessa valossa säteili ruokasali rattoisasti, kun nuo neljä kävivät pieneen pöytään. Kauppias kurotti lasinsa pöydän yli Antonia kohti ja sanoi: "Tervetullut kotia!" — "Tervetullut kotia!" huudahti Sabinekin. Silloin vastasi Anton hiljaisella äänellä: "Minulla on koti, jossa tunnen hyvin viihtyväni. Teidän hyvyytenne on sen minulle suonut. Monina iltoina, kun tuolla vieraalla maalla istuin kehnossa majatalossa muukalaisten joukossa, joiden kieltä vain vajavaisesti ymmärsin, ajattelin tätä pöytää ja sitä kohottavaa iloa, kun saisin jälleen nähdä teidän kasvonne ja nämä kotoiset huoneet. Sillä kaikkein katkerinta maan päällä on se, kun lepohetkinään tuntee itsensä aivan yksinäiseksi, ilman ainuttakaan hyvää ystävää, ilman kotosijaa, johon sydän viettyy."
Ja kun hän myöhään illalla nousi lähteäkseen, sanoi kauppias hänelle viime tervehdykseksi: "Wohlfart, minä haluan kiinnittää teidät vielä lujemmin talooni ja liikkeeseeni. Jordan eroaa meiltä tämän neljännesvuoden loppuessa liittyäkseen osakkaana enonsa liikkeeseen. Olen määrännyt hänen paikkansa teille. Minä tiedän, etten parempata miestä saisi sijaisekseni konttorissa."
Kun Anton palasi huoneeseensa, tunsi hän autuaallista tunnetta, jota ihmisen aniharvoin elämässään on sallittu rankaisematta tuntea: hän tunsi olevansa onnellinen, ilman katumusta mistään ja ilman halua enemmästä onnesta. Hän istahti sohvaan, katseli sen uutta pielusta ja pöydän kukkakoristusta, ja hänen ajatuksensa lensivät takaisin vasta elettyihin tunteihin. Yhä uudelleen hän näki Sabinen edessään, kun tämä kumartui suutelemaan hänen kättänsä ja kiittämään häntä. Kauan hän istui noissa suloisissa unelmissa ja laski viimein väsyneen päänsä silkkikuvioille, jotka Sabinen käsi oli ommellut päälliseen. Silloin sattui hänen silmänsä pöydällä olevaan kirjeeseen; siinä oli New Yorkin postileima, ja osote oli Finkin käsialaa.
Fink oli ensi vuosina heidän eronsa jälkeen kirjoittanut jonkun kerran, miltei aina vain muutamia harvoja rivejä, mutta ei koskaan liikeasioistaan, vielä vähemmän niiden suunnitelmain toteuttamisesta, joita hän oli takapihan puolella Antonin seurassa laatinut tulevaisuutensa varalle. Sitten oli kulunut pitkä aika, jolloin Anton ei ollut saanut vähintäkään vihiä ystävästään; hän tiesi vain, että Fink oli usein laveilla matkoilla Yhdysvaltain länsiosissa sen kauppaliikkeen, jonka johdossa hänen setä vainajansa oli ollut, sekä erinäisten tämän sisarliikkeiden valtuutettuna. Mutta nyt sai Anton hämmästyksekseen lukea seuraavaa:
"Täytyyhän minun toki kerrankin purkaa sydämeni, vaikka olisin tästä mielelläni tyyten vaiennut sinulle poika paralle. Minä olen joutunut ryövärien ja murhamiesten joukkoon. Jos jolloinkin tarvitset paatunutta kurkunkatkaisijaa, niin käänny vain minun puoleeni. Kiitänpä sellaisen veijarin päiviä, joka omasta vapaasta valinnastaan rupee roistoksi; hänellä on toki ainakin se tyydytys, että saa itse solmita paholaisen kanssa järkevän kauppakirjan ja voi valita kaikista kehnouden lajeista juuri sen, joka häntä paraiten miellyttää. Minun osani sattui ohraisempi. Toisten keksimäin koiranjuonten pakotuksesta minä tempaudun yhä eteenpäin tiellä, joka arveluttavasti muistuttaa lumivyöryn syvyyteen käyvää uraa. Tuollaisen lumivyöryn sisään hautautuneen kallionkappaleen tavalla minä olen keskellä pirullisinten juonten kokoonpusertavaa jäähyhmää, mitä kaikkein nerokkaimmat nylkyriaivot ovat kyenneet punomaan. Setä vainajani suvaitsi hyvyydessään tehdä juuri minusta mielisuunnitelmansa, maakeinottelun, perillisen. Kauan välttelin sekautumasta henkilökohtaisesti tämän liikehaaran yksityiskohtiin. Annoin kokonaisen vuoden mittaan Westlockin selvitellä tätä perintömme osaa. Jos se oli pelkurimaisesti tehty, niin olihan puolustuksenani sen työn paljous, minkä kuolleen herran laajain pörssiasiain selvittely minulle antoi. Vihdoin kävi välttämättömäksi, että itsenikin täytyi puuttua tuohon ikävään työhön; ja vaikka minulla olikin jo ennestään epäilyksiä sen ilmapallon venyväisyydestä, jota vainaja oli omantunnon asemasta kantanut povessaan, niin on nyt käynyt epäämättömäksi tosiasiaksi, että hänen tarkoituksenaan oli rangaista minua kaikista edellisistä lapsellisista ilkeyksistäni siten, että teki minusta apurin vanhoille sammalepäisille emäroistoille, joiden kavaluus on niin ylivoimainen, että pirukin saa työntää häntänsä taskuun ja laputtaa matkoihinsa naama kateudesta keltaisena.
Tämän kirjeen lähetän sinulle eräästä Tennesseen uuden-uutukaisesta kaupungista, perin miellyttävästä paikasta, jonka etuja ei tosin lisää se seikka, että se on rakennettu keinottelemaan minun perintörahoillani. Kaupungin muodostavat jotkut kurjat lautahökkelit, niistä puolet kapakoita, ja kaikki katonrajaa myöten täynnä likaisia ja viheliäisiä siirtolaisia, joista toinen puoli potee mätähaavoja ja keltakuumetta. — Nekin, jotka vielä pääsevät hoipertelemaan jaloillaan, ovat kuoppaposkista, surkastunutta väkeä, kaikki varmoja kuolemankokelaita. Joka päivä, kun nuo ihmispoloiset katsahtavat nousevaan aurinkoon, joka päivä, kun he tuntevat vallan kohtuutonta tarvetta saada jotain suuhunsa ja naukuvaan vatsaansa, joka päivä aamusta iltaan saakka on heidän mielityönään kirota niitä maakamaran haikaloja, jotka ovat ryöstäneet heidän rahansa kuljetuskustannusten, maan ja asumusten korvaukseksi ja tuoneet heidät tähän kirouksen paikkaan, joka kaksi kuukautta vuodessa on tulvaveden alla ja lopun vuotta muistuttaa pikemminkin huonosti sotkettua taikinaa kuin kiinteää maaperää. Mutta ne miehet, jotka johtavat noita uhrejaan tätä liejuista tietä taivaan valtakuntaan, ovat juuri minun liittolaisiani ja asiamiehiäni; ja minä, Fritz Fink, olen se onnellinen miekkonen, jota täällä joka päivä ja joka hetki kaikkein hartaimmin sadatellaan saksan- ja irlanninkielillä. Ne asukkaista, joilla on terveet sääret, minä lähetän joutuin pois täältä; ketkä hoipertelevat sairaalassani kuin mitkäkin manalan varjot, niihin mätän maissia ja kiniiniä. Tätä kirjoittaessani ryömii huoneeni lattialla kolme ilkoisen alastonta irlantilaiskakaraa, joiden äidit ovat olleet kyllin tunnottomia erotakseen yksin tästä murheen alhosta ja jättäneet minun asiakseni pidellä noita sammakon näköisiä kuvatuksia yöastialla. Ihana toimi todellakin minun isäni pojalle! Kuinka kauaksi olen tuomittu juuttumaan tähän suohon, sitä en osaa sanoa; ehkäpä siksi kunnes viimeinenkin alamaisistani on heittänyt henkensä.