Sillävälin olen riitautunut New Yorkissa olevain yhtiötovereini kanssa, olen suureksi mielihyväkseni saanut kokea yleisen tyytymättömyyden myrskyn; suuren läntis-siirtolayhtiön osakkaat ovat pitäneet kokouksen, jossa minulle on omistettu jymypuheita ja minua muistettu päätöksissäkin. Siitä minä vähät välittäisin, kun vain keksisin keinon, miten päästä eroon koko rosvosakista. Mutta kallis vainaja on osannut järjestää asiat niin älykkäästi, että minä olen köytetty yhtä lujasti kuin ikinä neekeri orjalaivan penkkiin. Suunnattomia rahasummia on uhrattu tähän kamalaan keinotteluun. Jos sanon osuuteni irti, niin olen varma että ne peijakkaat keksivät keinoja pakottaakseen minun maksamaan koko osakemäärän, jonka vainaja on merkinnyt; ja kuinka siitä läpäisen syöksemättä en ainoastaan itseäni, vaan myöskin toiminimen Fink ja Beckerin perikatoon, se on vielä minulle tietymätöntä.

En kuitenkaan halua kuulla sinun ajatustasi siitä, mitä minun pitäisi tehdä, mihin ryhtyä. Se ei minua yhtään hyödyttäisi, sillä tiedänhän sen sanomattasikin. En ylipäänsä halua sinulta ollenkaan kirjettä, sinä yksinkertainen, muinaisfrankkilainen Tony parka, joka uskot että yhtä helppo on toimia rehellisesti kuin levittää voita leivälleen. Sittekuin olen tehnyt kaiken minkä suinkin voin, haudannut toiset, lihoittanut toiset ja suututtanut yhtiötovereitani niin paljon kuin mahdollista, vetäydyn muutamiksi kuukausiksi vielä kauemmaksi länteen, jollekin rehelliselle ruohotasangolle, jossa kuulee vähemmän alligaattorien ja huuhkajain kirkunaa, mutta tapaa enemmän tosi ylimyksellisyyttä kuin täällä. Jos preerialla on saatavana kynää ja mustetta, niin kirjoitan sinulle jälleen. Jos tämä kirje on viimeinen, jonka minulta koskaan saat, niin omista muistolleni kyynelpisara ja huokaa hurskaaseen tapaasi: Sääli miestä, olihan hänellä hyvätkin puolensa!"

Sitten seurasi tarkka selostus Finkin liikeasioista ja siirtolayhtiön säännöistä.

Anton luki tuon lohduttoman kirjeen useampaan kertaan, istahti sitten pöydän ääreen ja ystävän kiellosta välittämättä kirjoitti tälle läpi koko yön.

* * * * *

Vielä lähipäivien levollisemmassa valossakin Anton säilytti juhlatunnelmansa. Kun hän työskenteli konttorissa ja laski leikkiä tovereitten kanssa, tunsi hän koko ajan, kuinka lujaan hänen elämänsä nyt oli juurtunut tämän ison talon muurien sisäpuolelle. Toisetkin sen huomasivat. Päivällispöydässä kävi keskustelu vilkkaammin kuin koskaan ennen. Ei vain johtaja yksin, vaan myöskin Anton ja Sabine pitivät puhetta. Sellaisena aikana, jolloin liike-elämä tarjosi perin vähän ilonaiheita, virisivät nämä kolme uuteen elämään. Kauppias kohdisti puheensa melkein yksinomaan Antonille, ja kun Anton kävi juttelemaan, niin koko pöytäseura kuunteli tarkkaavasti, välistä purskahtivat kaikki toverit iloiseen nauruun tuon muinen niin juhlallisen ruokapöydän alapäässä. Myöskin iltaisin oli Antonilla erinäisiä etuoikeuksia. Usein kutsuttiin hänet kadunvartiseen rakennukseen; silloin hän istui johtajan ja molempain naisten kanssa pieneen pöytään, ja isännästä oli helppo huomata kuinka rakkaaksi hänelle kävi persoonallinen ystävyyssuhde mieheen, joka oli niin hartaasti ja koko sydämestään kasvanut kiinni hänen liikkeensä elinetuihin ja jonka raittiissa ja täsmällisessä mielenlaadussa hän näki oman nuoruutensa kuvan.

Sabine varsinkin nautti näistä iltahetkistä. Hänelle oli iloinen keksintö, kun hän puheltaessa päivän uutisista, jostakin vastaluetusta kirjasta, yhteisistä elämyksistä ja kokemuksista voi panna merkille, että tuo mies, joka niin monet vuodet oli elänyt heidän likimmässä läheisyydessään, niin monissa asioissa ajatteli ja tunsi hänen tavallaan. Antonin sivistysmäärä, hänen arvostelukykynsä hämmästyttivät neitoa, hän näki ennestään rehelliseksi tuntemansa mielenlaadun yht'äkkiä säteilevän loistavissa väreissä, niinkuin matkamies katselee iloisella hämmästyksellä avaraa hohtavaa maisemaa, jonka aaltoileva sumu oli häneltä kauan kätkenyt.

Tyynin mielin tottuivat toveritkin tunnustamaan nuoren miehen tavattoman aseman heidän keskuudessaan. Että hän oli pelastanut johtajan hengen, sen he tiesivät isännän omasta suusta, ja tämä seikka oli riittävä syy yksi herra Pixillekin, jotta hän ilman kärkeviä huomautuksia sieti Antonin tiheitä vierailuja isäntäväen puolella. Anton teki parhaansa säilyttääkseen entiset hyvät välit työtoverien kanssa. Vapaina iltoinaan hän kutsui heistä joitakuita luoksensa, ja usein istui koko seura koossa hänen huoneessaan. Jordan valitti hymyillen, että hänet oli unohdettu hänen vielä eläessään, ja konttoriväki tottui Antonissa näkemään hänen seuraajansa, nuorempain hiljaisen neuvonantajan. Mieluimmin Anton seurusteli Baumannin kanssa, jolla oli taas viime puolenvuoden aikana ollut väkeviä kiusauksia lähetysalalle ja jota pidätteli lähtemästä ainoastaan vakaumus siitä, että liike tarvitsi ehdottomasti tänä vaikeana pula-aikana tottunutta arviolaskelmain tekijää. Kaikkein innokkaimmin pyrki Antonin suosioon alati raisuhenkinen Specht. Hänen mielikuvituksensa oli kutonut matkamiehen pään ympärille oikean pyhimyskehän. Siitä, mitä Anton oli kokenut, loi herra Spechtin vilkas mielikuvitus mitä haaveellisimpia kuvia, ja mitä sankari itse oli kertonut, sitä ihaili ja koristeli ja täydenteli mitä kirjavimmin värein. Hän oli taipuvainen otaksumaan että Anton, paitsi mitä hän toisille tunnusti, oli lisäksi kokenut toisia sanomattoman paljon viehättävämpiä seikkailuja, joista jotkin salaperäiset seikat pakottivat hänet visusti vaikenemaan.

6.

Anton seisoi sairaan Bernhardin vuoteen vieressä ja katseli sydämellisen osaaottavaisesti ystävänsä kuihtunutta muotoa. Nuoren tutkijan kasvot olivat entistäkin ryppyisemmät, hänen kätensä oli läpinäkyvä kuin vaha, kähärätukka riippui sekaisina suortuvina kostealla otsalla, ja silmissä hehkui kuumeen poltto. "Te olitte niin kauan poissa vieraalla maalla!" hän huudahti valittaen; "minä ikävöin teitä luokseni joka päivä. Nyt kun olette palannut, käy minunkin oloni paremmaksi."