"Elämänne tulee kuitenkin ajanpitkään tuntumaan yksitoikkoiselta", jatkoi kauppias. "Talossamme vallitsee ankara täsmällisyys, ja teitä odottaa paljon työtä ja sangen vähän huvituksia; minun aikani menee tarkoin liiketoimiini konttoriajan päätyttyäkin. Mutta jos haluatte missä asiassa hyvänsä saada neuvoa tai apua, niin pyydän teitä kääntymään suoraan minun puoleeni."
Tämän lyhyen virallisen vastaanoton päätyttyä hän nousi tuoliltaan ja vei Antonin ruokasaliin. Matkalla sinne hän selitteli suojatilleen liikeoppilaan asemaa ja toimia. Perille tultua Anton näki virkatoverinsa jo saapuneiksi ja seisovan valmiina tuohensa takana vaatimattomassa arkiasussa; nyt astui Sabinekin sisään, seurassaan vanhan puoleinen nainen, eräs perheen etäinen sukulainen, joka auttoi nuorta neitiä taloudenpidossa ja joka näytti erittäin hyväntahtoisen näköiseltä. Konttoriherrat kumarsivat naisille, ja Anton sai paikkansa pitkän pöydän alipäässä, liikkeen nuorinten apulaisten joukossa. Häntä suoraan vastapäätä pöydän yläpäässä istui Sabine, toisella puolellaan veljensä, toisella tuo naissukulainen, tämän vieressä herra von Fink ja sitten kaikki muut liikkeen jäsenet tarkasti arvon ja palvelusajan mukaan. Päivällinen syötiin jokseenkin äänettömästi, Antonin naapurit puhelivat sangen vähän ja hillityllä äänellä, ja puhetta piti miltei yksinomaan isäntä itse. Ainoastaan eilinen jokey käyttäytyi huolettoman vapaasti, kertoili pieniä hullunkurisia kaskuja, osasi matkia erinomaisesti toisten ihmisten ääntä ja käytöstä ja omisti pöytänaapurilleen, tuolle hyväntahtoiselle vanhalle tädille, miltei liioiteltua huomaavaisuutta. Anton, jonka oma sydän oli tulvillaan harrasta kunnioitusta ja palvontaa, näki jonkinlaisen hurskaan kauhun valtaamana Finkin kohtelevan koko pöytäkuntaa, kuin olisi päivällinen ollut katettu yksistään häntä varten, ja että herra Schröter vain senvuoksi piti kauppaliikettään, että Fink, hänen vapaaehtoinen tarjokkaansa, saisi päästellä pilojaan ja puhutella kaikkia muita läsnäolijoita julkean kevytmielisesti. Samalla hän oli huomaavinansa, että kauppias itse kohteli tuota nuorta herraa jokseenkin kylmästi, ja edelleen, että Fink näytti sangen vähän välittävän isännän pidättyvästä käytöksestä häntä kohtaan. Mustaan hännystakkiin puettu miespalvelija tarjoili ruokia mallikelpoisen täsmällisesti, ja kun konttoriherrat olivat nousseet pöydästä ja kumartaen kiittäneet isäntäväkeä, lähti Anton ruokasalista siinä varmassa vakaumuksessa, ettei hän ollut vielä koskaan syönyt päivällistä niin hienosti ja juhlallisesti.
"Kaikkien kanssa minä tullenen hyvin toimeen, mutta ei vain tuon herra Finkin", arveli Anton itsekseen perästäpäin; "hän on liiaksi julkea ja ylpeä. Ja istumaankin hän jäi vielä pöytään, kun kaikki toiset nousivat pystyyn ja lähtivät pois. Ei hän tänne sovi ollenkaan", päätteli uusi tulokas mielessään, osottaen siten omaavansa elämänviisautta, joka enemmän sisälsi vaistoa kuin kokemusta. Siitä lähtien Anton vaarinotti herra Finkiä jonkinlaisella arkailulla, mutta hänen täytyi kuitenkin alinomaa häntä vaarinottaa, sillä tuon nuoren herran olemus oli omiaan tehoamaan kehen hyvänsä — tuo jalomuotoinen pää, hienopiirteiset kapeat kasvot, varma ryhti ja sukkela päättäväisyys sekä puheissa että käytöksessä. Anton tuskin rohkeni antautua hänen kanssaan edes puheisiinkaan, eikä Fink antanut hänelle siihen aihettakaan, sillä hän näytti tuskin enää huomaavan uuden oppilaan olemassaoloa. Vain kerran, kun Anton sattui takarakennuksen portaissa kulkemaan Finkin ohitse sanoi tämä hänelle: "No, mestari Wohlfart, miltä olonne tuntuu tässä talossa?"
Anton jäi seisomaan ja vastasi kuten siivon nuorukaisen sopikin: "Erinomaiselta! Minä näen ja kuulen täällä niin paljon uutta, etten tahdo jaksaa sulattaa kaikkea kunnolla."
"Kyllä te siihen vielä totutte", sanoi Fink nauraen; "kuten yksi ainoa päivä kuluu täällä kokonainen vuosi ilman vähintäkään vaihtelua. Sunnuntaisin on ylimääräinen ruokalaji ja lasillinen viiniä itsekunkin lautasen kohdalla, ja silloin kuuluu asiaan, että te kiskotte pitkäntakin hartioillenne. Nyt on teidät rattaana liitetty iäti pyörivään koneistoon ja teiltä odotetaan, että raksutatte koko vuoden ympäri täsmällisesti."
"Tiedän kyllä, että minun tulee työskennellä ahkerasti saavuttaakseni herra Schröterin luottamuksen", vastasi nuori poroporvarimme, hiukan ärtyneenä vapaaehtoisen tarjokkaan kapinallisesta puheesta.
"Perin siveä ja säädyllinen huomautus", ivasi Fink; "mutta jo muutaman viikon kuluttua te tulette huomaamaan, mikä hirvittävä ero on olemassa liikkeen pääherran ja niiden miekkosten välillä, jotka kirjoittelevat hänen kirjeitään ja palvelevat hänen kauppatuttujaan. Ei ainutkaan ruhtinas elä niin ylväänä ja yksinäisenä alamaistensa keskuudessa kuin tämä kahvikuningas omassa valtakunnassaan. Älkää muuten minun puheistani paljonkaan välittäkö", lisäsi hän hiukan hyväntahtoisemmin, "koko talo on valmis kertomaan teille, että minä olen syyntakeeton ja puhun pelkkää palturia. Mutta kun te minusta näytätte toivorikkaalta konttoristin alulta, niin tahdon antaa teille rehellisen neuvon. Ostakaa itsellenne englannin kielioppi, lukekaa sitä ja joutukaa ajoissa muuanne, ennenkuin ruostutte tänne. Mitä hyvänsä te täällä opittekin, se ei vielä riitä tekemään teistä pystyvää miestä jollei teissä itsessänne ole ainesta sellaiseksi. Hyvästi!" Näin sanoen Fink käänsi selkänsä Antonille ja jätti tämän taas äkäilemään "jokeyn" käyttämää mahtailevaa puheensävyä.
* * * * *
Tosin sankarimme tunsikin moniaitten viikkojen kuluttua keskellä liike-elämän hyörinää päivien ja hetkien iankaikkista yksitoikkoisuutta; tosin se häntä toisinaan väsyttikin, mutta ei siltä tehnyt häntä onnettomaksi, sillä vanhempansa olivat totuttaneet hänet pienestä pitäen järjestyksenrakkauteen ja täsmälliseen uutteruuteen, ja nämä molemmat totutut hyveet auttoivat häntä selviämään monesta ikävästä hetkestä.
Herra Jordan suoritti kaikella ahkeruudella hänelle annetun toimen vihkiessään nuoren harjoittelijan tavaraopin salaisuuksiin; ja se hetki, jolloin Anton ensi kerran kävi liikkeen makasiiniin ja oppi tuntemaan siellä säilytetyt sadat tavaralajit ja niistä käytetyt merkilliset nimitykset, pysyi hänen herkästi vastaanottavaisessa mielessään erikoislaatuisen runouden ikuisena alkuna ja lähteenä — runouden, joka ainakin oli samanarvoinen monen muun runollisen tuntemuksen kanssa, jota kaikki uusi ja salaperäinen kykenee herättämään ihmissielussa.