Se oli iso holvattu huone talon pohjakerroksessa, joka sai hämärää valoa pienistä rautaristikkoisista akkunoista ja jossa säilytettiin tavaranäytteet ja joka päivä tarvittavat pienet varastot. Tynnöreitä, laatikkoja ja kääryjä oli siellä läjittäin, vierekkäin ja toistensa päälle asetettuina, niin että kapeat kujanteet vain johtivat niiden lomitse. Melkein kaikki maapallon maat, kaikki ihmisrodut olivat valmistaneet ja tänne koonneet tuotteitaan, jotta sankarimme oppisi ymmärtämään ja erottamaan toisistaan, mitä vain oli hyödyllistä ja arvokasta. Itä-Intian kauppayhtiön uiva palatsi, siivitetty amerikkalainen pikapurjehtija, hollantilainen vanhanaikainen kömpelö arkki olivat sitä varten kierrelleet maapallon ympäri; vahvakaariset valaanpyyntilaivat olivat hieroneet nokkaansa pohjois- ja etelänavan jäihin, nokiset höyrylaivat, kirjavapurjeiset Kiinan dshonkit, malaijien keveät ruuhet, joissa vain bambutanko oli mastona, kaikki ne olivat levittäneet siipensä ja puskeneet myrskyjen ja aaltojen halki täyttääkseen tämän holvin tuomisillaan. Niinimatot olivat hindunaiset kutoneet, tuon laatikon kylkeen oli uuttera kiinalainen maalannut mustia ja punaisia hieroglyyfejä, tämän ruohokudoksen oli virginialaisen viljelijän palveluksessa oleva Kongo-neekeri käärinyt puuvillapaalin ympärille; tuo väripuunrunko oli vieritetty hiekalle, jonka Meksikonlahden aallot olivat rantaan kasanneet, tämä neliskulmainen jakarandapölkky oli aikoinaan kasvanut Brasilian hetteisissä aarniometsissä, ja apinat ja kirjavat papukaijat olivat pitäneet iloaan sen oksilla. Säkeissä ja tynnöreissä oli kahvipensaan vihertäviä marjoja melkein kaikista maanosista, karkeatekoisissa niinikoreissa oli tupakkakasvin kokoonkäärittyjä lehtiä, taatelipalmujen ruskeita hedelmiä ja sokeri-istutusten kellertävää kristallia. Sadat eri kasvit olivat luovuttaneet puunsa, ytimensä, kaarnansa, nuppunsa, hedelmänsä ja mehunsa tämän kellarin täyttämiseksi. Kummituksen kaltaisiakin haamuja kuumottaa kaiken tuon kaaoksen keskeltä: tuon avoimen, punakeltaisella tahtaalla täytetyn tynnörin takana — siinä on Afrikan itärannikolta tuotua palmuöljyä — makaa vatsallaan muodottoman näköinen ihme-eläin — se on puolalaista talia, joka on neulottu kokonaisen lehmänvuodan sisään; vierellä viruu jättimäisenä käärynä, köysillä ja rautavanteilla yhteenpuristettuna, viisisataa kapakalaa, ja vastapäisessä nurkassa kohoaa norsunluukasan ylitse jättiläisvalaan hetalekimppu.

Anton seisoi vielä tuntikausia sen jälkeen, kuin hänen oppimestarinsa oli selittänyt hänelle kaikki nämä ihmeet, uteliaana ja kummissaan vanhassa kellariholvissa; ja holvikaaret ja seinäpilarit muuttuivat hänen silmissään isolehtisiksi huojuviksi palmuiksi, kadun kolina ja hälinä kuului hänen korviinsa kuin etäisen meren kohina, jonka laineet säännöllisessä rytmissä löivät sen rannikon partaita vastaan, jolla hän niin vakavasti seisoi.

Tämä hurmaus outoon maailmaan, johon hän oli päässyt niin vaarattomasti tunkeutumaan, täytti hänen mielensä vielä pitkät ajat jälkeenpäin. Pyrkiessään oikein ymmärtämään kaikkien noiden erilaisten tavarain omituiset laadut hän luki maan- ja kansantieteellisiä kirjoja ja koetti sen kautta tutustua niihin maihin ja maisemiin, joista ne olivat tulleet, ja niihin ihmisiin, jotka ne olivat koonneet.

Siten kuluivat hänen ensi kuukautensa pääkaupungissa sangen sukkelaan, ja hänelle oli onneksi, että hän vapaahetkinään kirjojen avulla seurusteli niin vilkkaasti koko maailman kanssa; sillä yhdessä suhteessa oli Fink ollut aivan oikeassa: huolimatta jokapäiväisestä päivällispöydästä parkettilattiaisessa ruokasalissa pysyivät talon isäntä ja hänen perheensä kuitenkin tuiki vieraina Antonille, ja hän tuli piankin huomaamaan, että isäntäväen ja konttoriväen välillä oli olemassa raja-aita, syrjäisen silmälle kenties näkymätön, mutta silti horjumaton. Hän oli siksi ymmärtäväinen, ettei nurissut tästä edes itsekseenkään, mutta siitä huolimatta tuo huomio häntä monesti masensi, sillä nuoruutensa intomielisyydessä hän oli kohta valmis palvomaan isännässään oikean kauppiaan tosi-ihannetta. Tuon miehen älykkäisyys, varmuus ja tarmokas päättäväisyys ynnä hänen ylväs rehellisyytensä viehättivät nuorukaista; hän olisi niin halusta kiintynyt isäntäänsä haaveksivalla hartaudella, mutta lukuunottamatta konttoritunteja hän ei paljoakaan nähnyt kauppiasta. Jollei tämä ollut iltaisin kokouksissa tahi klupissaan, niin vietti hän iltahetkensä sisarensa parissa, johon häntä yhdisti liikuttavan hellä side. Sisartansa varten hän piti hevosia ja vaunuja, joita hän itse aniharvoin käytti, sisarensa mieliksi hän kävi iltaseuroissa ja toimeenpani itsekin sellaisia, mutta Antonia ja hänen työtovereitaan ei niihin kutsuttu. Silloin vyöryi kiiltäviä ajopelejä portaiden eteen, liveripukuisia palvelijoita lenteli portaita ylös ja alas, ja tummia hahmoja liikkui katurakennuksen valaistujen akkunain takana. Silloin istui Anton alakuloisena yliskamarissaan ja katseli kaihoten pihan yli isäntäväen loistavaa taloudenpitoa, johon hänkin kuitenkin kuului — kaihoten, sanomme, sillä olihan sankarimme vielä tuskin yhdeksäntoistavuotias ja tunsi seuraelämän loistoa vain lukemainsa kirjojen harhaannuttavista kuvauksista. Tosin hänen järkensä tällöin aina huomautti hänelle, että hän ei kuulunut katurakennuksen puolelle, ja mitä kaikkea siitä seuraisikaan, jos hänet koko toveritusinan kera, joiden sivistystaso oli niin erilainen, kutsuttaisiin sellaiseen seuraan vaihtamaan ajatuksia. Mutta kunnianhimo, tuo kevytmielinen nuori neiti, ei aina kuuntele vanhan järki-herran viisaita sanoja; ja Anton palasi monesti haikeasti huoahtaen akkunasta lamppunsa ja kirjojensa pariin ja koetteli väkisin hukuttaa pihan poikki hymisevät katriljin säveleet mielikuvituksessa kuulemaansa leijonan karjuntaan ja troopillisten maiden mölysammakon kurnutukseen.

6.

Vapaaherra von Rothsattel oli itse huolehtinut kaupunkiasuntonsa sisustamisesta. Se ei ollut suinkaan suuri, mutta huonekalujen tyyli, yksinkertaisten seinämaalausten arabeskit, verhojen ja mattojen kuviot olivat niin aistikkaasti yhteensovitetut, että hieno maailma yksin suin kiitteli kokonaisvaikutusta kerrassaan mallikelpoiseksi. Kaiken tuon hän oli hommannut perheensä siitä mitään tietämättä. Vihdoin ajoivat vastahankitut kaupunkivaunut oven eteen, vapaaherra nosti puolisonsa alas niistä ja kuljetti hänet huonejonon lävitse paroonittaren omaan naiskammioon, joka oli kauttaaltaan verhottu valkealla harsokankaalla, katossa valkopoimuinen aurinko ja kaikilla seinillä samanlaisia tähtiä. Silloin paroonitar ihastuneena niin hellästä huomaavaisuudesta lennähti miehensä kaulaan, ja kelpo vapaaherra tunsi itsensä tyytyväiseksi ja ylpeäksi kuin kuningas. Pian tunsi perhe kotiutuneensa uuteen asuntoon, omat kyntöhevoset kuljettivat kotitilalta sinne kaikki välttämättömät arkut, laatikot ja elintarvetavarat, ja sittekun muutama päivä oli mennyt olkien ja pahnojen lakaisemiseen portaista, permannoilta ja matoilta, voitiin ruveta ajattelemaan kaupungin katsastamista ja vieraskäyntien tekemistä.

Suuri osa maa-aatelia vietti kernaasti talvikauden pääkaupungissa, ja Rothsattelin perhe tapasi paljon naapureita, tuttavia ja sukulaisia. Kaikki olivat iloiset saadessaan toivottaa tuon arvossapidetyn perheen tervetulleeksi kaupunkiin, eikä kestänyt montakaan viikkoa, kun tämä jo oli saanut suuren seurapiirin elämäniloista väkeä. Alempi aatelisto kaikkine arvonimineen, joita saksalaiset ruhtinaat niin auliisti jakelivat, muodosti muhkean, rajoistaan jokseenkin tarkasti kiinnipitävän seuramaailman, ja vaikkapa tämän ansiopuolena ei ollutkaan erikoisen henkevä sivistys, niin olivat seuralliset huvitukset ja keskinäinen kiintymys sitä ylenpalttisemmat. Paroonittaresta teki hänen persoonallinen rakastettavaisuutensa naismaailman keskushenkilön; ja myöskin hänen puolisonsa, joka oli kyllä, ensimmäisinä viikkoina kovin kaivannut totuttuja talouskävelyjään ja jokapäiväisiä ratsastusretkiään, alkoi tuntea viihtyvänsä aika hyvin vanhojen nuoruudenystäväin parissa. Hän liittyi erääseen aatelisklupiin, veresti vanhaa biljardinpeluutaitoaan, otti osaa säädylliseen korttipeliin ja harrasti joutohetkinään vähän politiikkaa ja taidettakin. Siten tuli perhe viettäneeksi sangen mieluisan ja iloisen talven pääkaupungissa, ja vapaaherra ja hänen puolisonsa ihmettelivät, etteivät he jo ennen olleet suoneet itselleen tällaista vaatimatonta ja miellyttävää vaihtelua.

Ainoastaan Lenore ei ollut oikein tyytyväinen muuttoon. Hän antoi edelleenkin virikettä äitinsä pelkoon, että hänestä voi kehittyä eriskummallinen luonne. Hänen oli niin kovin vaikea osottaa mieluista kunnioitusta perheen monilukuisille ikäpuolille tädeille, ja vielä vaikeampaa oli hänen olla kadulla tavatessaan ensiksi tervehtimättä ja puhuttelematta hauskoja naapuriherroja, isän hyviä ystäviä, jotka hän tunsi niin hyvin maallaolon ajoilta. Samoin harmitti häntä laukkunsa, jossa hänen piti hinata korkeampaa sivistystä tyttöopistosta kotia. Se oli jonkinlainen käsilaukun ja musiikkisalkun sekasikiö, täynnä ikäviä kouluvihkoja ja pitkäpiimäisiä oppikirjoja. Kun äiti ei kernaasti nähnyt palvelijan kantavan koulukirjoja hänen perässään, heilutteli hän halveksivasti laukkua käsivarrellaan, jäi tavantakaa katselemaan ohikulkevia ja tuijotti mahtavasti kuin Juno kadunkulmissa tappeleviin poikanulikoihin, kinasteleviin ja tingiskeleviin markkinamiehiin ja muihin ihmisrykelmiin, joita hän näki kasautuneen suurkaupungin toreille ja kaduille. Kerran, kun hän orjuudenmerkki käsivarrellaan ja pieni sateenvarjo toisessa kädessä seisoi tällä tapaa kadulla, tuli häntä jalkakäytävällä vastaan sama nuori herra, jota hän kesällä oli kuljetellut puistossa ja soutanut lammikon yli. Lenore oli kohtauksesta iloissaan; muistuttihan se hänelle mieluisasti kotitilaa, ponya ja joutsenparvea. Vielä oli nuorukainen matkan päässä, kun tytön haukansilmät hänet keksivät. Hän tuli lähemmäksi, mutta ei näyttänyt huomaavan odottelijaa. Kun Lenorea hänen äitinsä oli kieltänyt puhuttelemasta ketään herraa kadulla, jäi hän seisomaan tulijan tielle ja koputti sateenvarjollaan käskevästi katukivitykseen. Anton, joka juoksi liikeasioilla, katsahti ylös ja näki mitä suurimmaksi ilokseen, että kesällinen kaunis soutajaneiti seisoi hänen edessään. Hän tempasi punastuen hatun päästään, ja neitonen voi tyydytyksekseen huomata hänen loistavista kasvoistaan, että ei edes koululaukkukaan voinut vähentää sitä valtavaa tehoa, mikä hänen persoonallaan näytti olevan ujoon nuorukaiseen.

"Kuinka jaksatte nykyisin, herraseni?" hän kysyi arvokkaasti ja viskasi niskojaan.

"Oikein hyvin", vastasi Anton; "kuinka olenkaan onnellinen nähdessäni teidätkin kaupungissa."