Anton ei virkkanut enää sanaakaan, hän oli valmis vastaanottamaan kaikkein pahintakin. Navettain muodostamasta solasta matkustajat ajoivat karjapihalle, isolle epäsäännölliselle tanhualle, jota kolmelta taholta ympäröivät rappeutuneet rakennukset, neljännen ollessa avoin pelloille päin. Sielläkin oli tosin kokoonluhistuneen vajan raunioita. Tanhua oli muuten aivan tyhjä; ei maanviljelyskaluista eikä ihmistoiminnasta ollut jälkeäkään nähtävänä. "Missä on pehtorin asumus?" kysyi Anton kummissaan. Ajuri katseli etsien ympärilleen ja ajoi vihdoin pienen olkikattoisen ja sumea-akkunaisen rakennuksen eteen.
Vaunujen jyrinän kuultuaan astui kynnykselle muuan mies ja jäi siihen veltosti seisomaan, kunnes matkustajat olivat nousseet alas ja tulleet aivan hänen eteensä. Hän oli lyhyentanakka mies, kasvot ahkerasta viinannauttimisesta turvonneet. Yllään hänellä oli takkukarvainen takki; hänen takanaan kurkisti ovesta yhtä takkukarvainen koira muristen vieraille.
"Tekö olette näiden tilusten pehtori?" kysyi Anton.
"Se olen", vastasi juureva mies murteellisella saksankielellä, liikahtamatta paikaltaan.
"Ja minä olen uuden omistajan valtuutettu."
"Se ei minua liikuta", murahti mies karkeasti, käännähti sitten ympäri, palasi tupaan ja telkesi oven perästään.
Anton tuli kuohuksiin. "Lyö akkuna sisään, jotta saamme tuon lurjuksen käsiimme", hän huusi toverilleen. Tämä tarttui kylmäverisesti halkoon, iski ruutuihin, niin että laho akkunanpuolisko putosi helisten lattialle, ja kapusi sisään. Tupa oli tyhjä, samoin viereinen kamari, mutta siellä oli akkuna selällään — mies oli livahtanut tiehensä. "Akkunasta sisään ja toisesta ulos", huusi Karl ja syöksyi pakolaisen perään, Antonin rientäessä rakennuksen takapuolelle. Hän kuuli koiran haukkuvan ja näki Karlin syöksähtävän uskottoman tilanhaltijan kimppuun, koiran raivoisasti ärhennellessä. Anton joutui apuun ja piteli pakolaista kiinni, ja Karl antoi koiralle sellaisen potkun, että se lennähti isossa kaaressa ilmaan. Sitten taluttivat molemmat tuimasti vastaan rimpuilevan miehen nurkan ympäri tupaan.
"Aja kapakkaan ja nouda santarmi ja isäntä tänne", huusi Anton kyytimiehelle, joka välittämättä lainkaan herrojen tappelusta oli purkanut tulijain tavarat vaunuista pihalle. Renki lähti verkalleen ajamaan, pakolainen kiskottiin sisään, Karl tarttui risaiseen pöytäliinaan ja köytti sillä hänen kätensä selän taakse.
"Anteeksi, pehtori", hän sanoi, "tämä on vain pariksi tunniksi, siksi kunnes saapuu santarmi, jonka olemme tilanneet tänne Rosminista." Sillävälin Anton katseli ympärilleen tuvassa; paitsi muutamia harvoja talouskaluja ja miehen sänkyä se oli aivan tyhjillään, tilikirjoista ja laskupinkoista ei näkynyt merkkiäkään. Ei ollut epäilemistäkään, että asumus oli jo ennätetty raivata tyhjäksi. Vangin taskusta pullotti paperikääry; Anton otti sen vastustelevalta mieheltä ja näki sen sisältävän puolankielisiä asiakirjoja.
Jopa palasi kyytimieskin tuoden kapakan isännän ja asestetun santarmin. Edellinen jäi seisomaan hämillään ovensuuhun, Antonin selittäessä lyhyesti asianlaidan santarmille. "Jättäkää syytöskirja poliisivirastoon", tämä sanoi, "ja antakaa mies minun mukaani. Minä vien hänet teidän vaunuillanne Rosminiin. Parasta on, että pääsette hänestä rauhaan, sillä tämä on levoton seutu ja hän on varmemmassa tallessa Rosminissa kuin täällä, missä hänellä on ystäviä ja henkiheimolaisia."