Kapakasta löydettiin pitkän hakemisen perästä paperiarkki. Anton kirjoitti sille syytteensä ja liitti sen mukaan puolankieliset asiakirjat, joita santarmi oli tarkastellut päätään pudistellen; vanki nostettiin vaunuihin ja santarmi istui hänen viereensä, sanoen poislähtiessä Antonille: "Olenpa jotain tällaista jo kauan odotellutkin. Te saatte lähipäivinä enkä monestikin turvautua minun apuuni." Sitten vaunut vierivät pois pihalta ja Antonin tilan haltuunsa otto oli päättynyt. Hän oli avuton kuin autiolle saarelle joutunut haaksirikkoinen. Hänen matkatavaransa viruivat ulkona seinävieressä; puolalaiskylän kapakoitsija oli ainoa ihminen, joka voi antaa hänelle neuvoja ja apua moisessa tukalassa tilanteessa.
Nyt, kun pehtori oli poistunut paikalta, kävi viimemainittu puheliaaksi ja tarjosi tulijoille nöyrästi palvelustaan. Alkoi pitkä neuvottelu. Sen tulos oli sellainen kuin Anton oli oikeuskomissaari Waltherin ja Rosminin viranomaisten varoitusten perusteella osannut pelätäkin. Vangittu tilanhoitaja oli viime viikkojen kuluessa voimainsa perästä hävittänyt kartanon irtaimistoa; siihen hänelle oli antanut aihetta kaupungista kyliin kulkenut huhu, että uusi omistaja ei ottaisikaan tilaa haltuunsa. Vihdoin Anton lopetti neuvottelun sanoen: "Mitä tuo kehno mies on kavaltanut, siitä hän joutuu vastaamaan; meidän ensi huolenamme on nyt ottaa selvää, mitä tilalle vielä on jäänyt. Isäntä, te saatte tänään olla oppaanamme."
He etsivät läpikotaisin karjapihan. Neljä hevosta oli kahden rengin myötä metsässä; joitakuita rikkinäisiä aatroja, pari karhia, kahdet vankkurit, ajorattaat, kellarillinen perunoita, moniaita mittoja [wispel = 14 hl.] kauroja, hiukan olkia — niiden muistiinkirjoittamiseen ei mennyt paljoakaan aikaa. Rakennukset olivat tyyten rappiolla, ei juuri ikänsä vaan ihmisten huolimattomuuden vuoksi, jotka eivät olleet vuosikausiin viitsineet korjata niitä.
"Entä missä päärakennus on?" kysyi Anton. Kapakoitsija vei vieraat karjapihalta isoon karjahakaan, joka aleni vähitellen puroon päin. Naudat ja lampaat olivat polkeneet sen pinnan koloja täyteen, siat tonkineet ja myyrät kaivaneet maan rikki. Isäntä viittasi kädellään: "Tuolla on linna. Se on kuuluisa koko tienoolla", hän lisäsi ihaillen; "sellaista kivitaloa ei koko piirikunnassa ole yhdelläkään aatelismiehellä. Maalaisherrat asuvat täälläpäin ristikkorakennuksissa. Rikkaimmallakin heistä, Tarowin herralla, on vain matala talo."
Kolmisensadan askeleen päässä viimeisen ladon takana kohosi valtava tiilirakennus, jossa oli liuskakivikatto ja paksu pyöreä torni. Tuo puuttoman karjahaan perällä sijaitseva synkkä rakennus, jonka ympärillä ei ollut elon merkkiäkään, näytti harmajan pilvisen taivaan alla kuin miltäkin kummituslinnoitukselta, jonka ilkeät aaveet olivat kohottaneet maan uumenista päästäkseen siitä käsin hävittämään vihannan vehmauden ympäristöstä.
Miehet kävivät lähemmäksi. Linna oli rapistunut raunioksi jo ennen kuin muurarit vielä olivat ennättäneet päättääkään työnsä. Ikivanhoilta ajoilta oli peräisin tuo muodoton, isoista mukulakivistä muurattu torni pienine akkuna-aukkoineen. Sen harjalta olivat vanhat sortoherrat nähneet metsän latvojen yli, joka ennen varmaankin oli kasvanut lakeudella; he olivat ankaralla kädellä hallinneet maaorjiaan, jotka olivat heidän jalkainsa juuressa viljelleet heidän vainioitaan ja sitten kuolleet heidän puolestaan. Moni sarmaattilaisnuoli oli varmaankin lentänyt tornin pienistä akkunoista hyökkäävää vihollista vastaan, ja moni tataarilaisrynnäkkö oli kilpistynyt takaisin sen uhkaavista kiviseinistä. Tämän harmaan tornin yhteyteen oli jokin maakunnan hirmuhallitsija rakennuttanut luostarin syntiensä sovitussakoksi. Mutta luostari ei ollut koskaan tullut valmiiksi, ja kauan olivat sen alastomat muurit seisseet tyhjillään, kunnes viimeisen omistajan isä oli muodostanut niistä sukukartanon. Hänen tarkoituksenaan oli ollut rakennuttaa loistorakennus, jolla ei ollut ympäristössä vertaa.
Linnan valtasivu oli rakennettu torniin kiinni, niin että tämä oli joutunut seisomaan keskelle sitä, ja sen nurkilta jatkui kaksi kylkirakennusta purolle päin. Aikomuksena oli ollut rakentaa korkea ylöskäytävä tältä keskipihalta linnaan, ja senvuoksi oli torniin avattu holvattu oviaukko; mutta ylöskäytävää ei oltu koskaan rakennettu, ja oviaukko jäi ammottamaan paljon yli miehenkorkeuden maasta. Sinne ei olisi päässyt kapuamaan ilman tikaportaita, eikä aukossa ollut mitään sulkuovia. Alakerran tyhjistä akkuna-aukoista voi sisältä nähdä karkeatekoisen seinämuurauksen, ja niille oli harvakseen lyöty lautoja tukkeeksi. Yläkerran akkunoista olivat jotkut varustetut taiteellisesti leikatuilla tammikehyksillä ja niihin oli sovitettu isoja ruutuja, jotka nyt kuitenkin olivat rikki. Toisissa akkunoissa oli hätävaraiset tölskätekoiset lautakehykset ja niissä pieniä hämäriä ruutuja. Tornin harjalla istui naakkaparvi ja katseli ihmeissään outoja tulijoita, tavantakaa niistä lensi joku kovasti kirkuen ilmaan ja istahti muuanne katolle, ruveten jälleen tuijottelemaan rauhanhäiritsijöitä.
"Tuohan on asumus variksille ja yölepakoille, mutta ei ihmisille", huudahti Anton; "enkä ole vielä edes nähnyt, mistä sisällekään päästään." Kapakoitsija vei johdettavansa rakennuksen takapuolelle, missä myöskin oli kaksi kylkirakennusta; niissä oli kellareita, talleja, isoja holvattuja keittiöitä ja muinaisten maaorjain pieniä makuukoppeja. Mutta karjahaan puolelta johtivat korkeat puuportaat alakertaan. Naristen avautui ulko-ovi saranoillaan, ja kohta sen takaa johti kapea käytävä kylkirakennuksiin. Alakerrassa oli kaikki suunniteltu suureen mittakaavaan ja komeasti koristeltu. Pyöreä eteishalli, jonka muodosti vanhan tornin holvattu pohjakerros, oli varustettu mosaikkipermannolla kirjavasta marmorista, ja sen perällä ammotti ennenmainitusta tyhjästä oviaukosta vapaa näköala tasangolle. Yläkertaan johtivat leveät portaat, jotka olisivat kelvanneet kuninkaanlinnaankin. Ylhäällä oli toinen pyöreä halli pienine akkunareikineen, se oli tornin toinen kerros. Sen kummallekin puolelle ulottui sarja autioita, korkeita huoneita, joissa oli raskaat tammiovet ja likaiset, kalkitut seinät; katot oli veistetty shakkilaudan muotoon paksuista honganrungoista; joissakin huoneissa oli suunnattomia viheriäisiä kaakeliuuneja, toisissa ei ollut uunia lainkaan; joissakin oli lattia taiteellista mosaikkityötä, toisissa oksaisista mäntylaudoista; eräässä isossa salissa, jossa oli kaksikin jättiläisuunia pitkällä seinällä, oli vain rimalaudoista kyhätty hätävaraiskatto. Linna oli suunniteltu hurjaa aasialaista ylellisyyttä varten, ja sinne oli ilmeisesti ollut aikomus koota Ranskan silkki- ja nahkatapetteja, Englannin kallisarvoisia puupaneeleja, Saksan upeita hopeasepänteoksia; nuo korkeat suojat oli ylpeä isäntä aikonut täyttää monilukuisilla vierailla ja kokonaisella pienellä armeijalla maaorjapalvelijoita. Linnanherra oli rakennuttaessaan muistellut hurjain esi-isäinsä ylellistä elämää, hän oli asumustaan varten kaadattanut sadoittain paksuja hirsiä metsistään ja antanut orjainsa käsin ja jaloin sotkea ja valmistaa monia tuhansia jykeviä tiiliä; mutta säälimätön aika oli varoittavasti heristänyt sormeaan hänen aikeilleen, ja kaikki hänen suunnitelmansa olivat jääneet kesken. Hän itse oli köyhtynyt ja kuollut rakennustyön kestäessä, ja hänen poikansa oli vierailla mailla eläen tuhlannut mielettömästi perintönsä. Nyt olivat slaavilaislinnan ovet ja akkunat selällään kuin vieraita vastaanottaakseen, mutta kenenkään jalka ei noussut portaita ylös; ainoastaan taivaan linnut lentelivät sisään ja ulos, ja ahnas näätä pyydysti saalista laipiolla. Kolkkoina ja hyödyttöminä seisoivat jykevät muurit, uhaten rapistua ja rappeutua kuten se sukukin, joka ne oli pystyttänyt.
Anton kulki nopein askelin huoneesta huoneeseen, mutta turhaan hän etsi viihtyisää asuinsijaa niille molemmille naisille, joiden piti täällä saada viimeinen turvapaikka. Hän availi kaikkia ovia, juoksi narisevia portaita ylös ja alas, säikytteli lintuja, jotka olivat pesineet seinien sisäpuolelle; mutta missään hän ei tavannut muuta kuin asunnoksi käymättömiä huoneita, likaisia, kalkituita seiniä tahi paljaita tiilimuureja; kaikkialla vain rajua vetoa, rakoilevia ovia, kiinninaulattuja akkunoita. Suuressa salissa oli aikoinaan säilytetty kauroja; joissakin yläkerran huoneissa näkyi ennen vanhaan asutunkin, mutta huonekaluja ei ollut muuta kuin moniaita tuoleja ynnä karkeatekoinen pöytä.
Viimein Anton kiipesi rappeutuneita kiertoportaita ylös tornin tasakatolle. Sieltä hän katseli alas syvyyteen ja kauas tasangolle. Hänen vasemmalla puolellaan ilta-aurinko katosi etäisen mäntymetsän taa, oikealla kädellä avautui karjapihan iso epäkäs ja sen takana maantie ja kylän röttelörakennukset; hänen selkänsä takana juoksi puro jonka varsilla näkyi kapea nurmettunut juova. Karjahaan ympärillä ulottuivat kuolleet pellot; miltei järjestään ne kasvoivat rikkaruohoa, vain aniharvoilla osoittivat ruskeat vaot uuden kulttuurin merkkejä. Siellä täällä peltojen laidoilla kohosi villejä kirsikkapuita — jotka ovat puolalaisen maanviljelijän ilona ja ylpeytenä — vahvarunkoisia ja tuuhealatvaisia puita; jokaisen ympärillä oli pienoinen vihanta saareke, jolle pudonneet ja lakastuneet lehdet loivat kirjavia väriläikkiä. Nuo villit hedelmäpuut, epälukuisten lintujen asumasijat, yksinään antoivat eloa ja vaihtelua yksitoikkoiselle lakeudelle, joka ulottui aina näköpiirin rajalla olevaan metsänreunaan. Taivas harmaa, maaperä rumanvärinen, puron varrella kasvavat puut ja ruohot vihannuutta vailla, keltainen hiekkalakeus ja sen perällä mäntymetsä kuin mikäkin saartava muuri, joka erotti tämän maapalasen kaikista ihmisistä, kaikesta sivistyksestä, kaikesta elämänilosta ja ihanuudesta.