Antonin sydän kävi perin raskaaksi. "Lenore parka, poloinen perhe!" hän huokasi ääneen ja risti murheellisena kätensä. "Täällä näyttää hirvittävältä, mutta voihan tässä sentään vähin korjaillakin. Kenellä on rahoja ja hyvää aistia, hänelle on kaikki mahdollista. Tämän talon voisi laittaa vallan uudesti ja koristella mielensä mukaan ilman tavattomia kustannuksia, hankkia ovi- ja akkunaverhoja, mattoja, joitakin satoja syliä kultalistaa; verhoilijat ja maalarit saisivat kaiken aivan uuteen asuun. Helposti tasoittaisi karjahaankin, kylväisi sinne hienoa nurmea, laittaisi paikoin loistavavärisiä kukkapenkereitä ja pensasrivejä ja piilottaisi niiden taa kylän rumat hökkelit. Ja kun taloon ja puistoon olisi saanut ihmisvoiman ja -toimen tunnun, niin muuttuisi tämäkin ylen kolkko ja lohduton maisema iloiseksi. Siihen ei tarvita muuta kuin riittävästi pääomaa, ihmisvoimaa ja järjestysaistia. Mutta minkälaisena miehenä vastaanottaa vapaaherra nämä tilukset? Tämän talon uudestaluodun kukkeuden pitäisi olla toimeliaan ja menestyksestä runsaan elämän siunattu päätös, mutta nyt on uuden isännän elämä särkynyt pirstoiksi; uudestaluomiseen tarvitaan riittäviä tuloja maasta ja karjasta, mutta vuosikausia tulee kestämään, ennenkuin tämä karu maaperä kasvattaa edes niukkaakaan korkea siihen sijoitetulle pääomalle."
Sillävälin Karl tarkasteli tuntijansilmällä paria yläkerran huonetta. "Nämä kaksi miellyttävät minua kaikkia muita enemmän", hän sanoi kylän kapakoitsijalle. "Näissä on kalkitut seinät, niissä on tasaiset permannot, on uunit, jopa ehjät akkunatkin. Tosin on ruudut rikki, mutta auttaahan paksu paperikin, kunnes lasimestarin saa käsiin. Näihin me asetummekin asumaan. Voisitteko te toimittaa tänne jonkun vaimonpuolen, joka osaa heiluttaa luutaa ja luutturättiä? Hyvä, siis voitte; ja kuulkaahan, hankkikaappas minulle myöskin joitakin arkkeja paperia, liimapurkki on minulla itselläni matkassa. Lähdemme paikalla etsimään polttopuita, sitten minä lämmitän nämä huoneet, keitän liimaa ja korjaan paperilla rikkinäiset ruudut. Mutta ennen kaikkea auttakaa minua saamaan matkatavaramme karjapihalta korjuuseen. Sukkelasti nyt toimeen!"
Hän sai kapakanisännänkin innostumaan, tavarat tuotiin sisään. Karl purki työkalulaatikkonsa ja isäntä juoksi kotiinsa käskemään palvelustyttönsä huoneita siistimään.
Nytpä tuli maantietä ratsastaen muutamia komeita, herras-asuisia miehiä; pysähdyttivät hevosensa pehtorin asumuksen eteen. Eräs heistä laskeusi alas satulasta ja koputti kiivaasti lukitulle ovelle. Anton huusi toveriaan, ja Karl riensi hakaan vieraita vastaan. Ratsastajat nelistivät häntä kohti. "Hyvää päivää", huusi eräs heistä hyvällä saksankielellä, "onko pehtori kotona?"
"Missä tilanhoitaja on? Missä Bratzky on?" huusivat toiset kärsimättöminä tanssivilta hevosiltaan.
"Jos tarkoitatte tämän tilan entistä pehtoria", vastasi Karl kuivasti, "niin hän ei pääse karkaamaan käsistänne, vaikka ette häntä täällä enää tapaakaan."
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi ensimmäinen puhuja, ratsastaen lähemmäksi Karlia. "Pyydän teitä selittämään tarkoituksenne."'
"Jos tahdotte tavata herra Bratzkya, niin on teidän vaivauduttava kaupunkiin saakka. Hän näet istuu putkassa."
Hevoset tepastelivat vallattomasti, ratsastajat tunkeutuivat Karlin ympärille, ja vilkkaita puolalaisia huudahduksia sateli kaikkien huulilta. "Putkassa? Miksi? Mistä syystä?"
"Kysykää herraltani", vastasi Karl ja viittasi tornin porttiaukkoon, johon Anton oli ilmestynyt.