"Eihän noitia olekaan", sanoi lampuri, kumoten jyrkästi äsken lausumansa ennakkoluulon, "vaikka kylällä pidetään useaakin sellaisena. Metsänvartija on luonnollinen ihminen."
"Hän on pohjaltaan hyväkin, vaikka perin itsepäinen", selitti vouti.
"Toivonpa, että hän panee arvoa valtakirjaani", virkkoi Anton, "muuten voi juttu käydä hänen vahingokseen."
"Parasta kuitenkin on, että minä lähden mukaan puhuttelemaan häntä", pyysi vouti. "Ehkä siis sallitte minun ajaa kanssanne sinne — minuun hän luottaa hyvästi."
"Olkoon menneeksi", päätti Anton, "käykää te ohjaksiin; renki voisilla aikaa kyntää, ja palatessamme jätämme teidät jälleen tänne. Ja nyt matkaan tuon vaarallisen miehen luo!"
* * * * *
Vouti ajoi syrjätielle, joka vei nuoreen mäntymetsään. Maaperä oli jälleen silkkaa hiekkaa, kasvullisuus kituliasta. Puunjuurien ja kivien yli kolisi kulku yhä syvemmälle metsään, kunnes ajoneuvot pysähtyivät viisitoistavuotisten puiden hakkaukseen, johon tie loppui. Vouti sitoi ohjakset puunrunkoon ja pyysi herroja laskeutumaan alas. Kapeata jalkapolkua asteltiin sitten tiheän mäntyviidakon halki; pitkät havunneulat hipoivat kulkijain vaatteita, ja umpinainen ilma oli voimakkaan pihkanhajun täyttämä. Vesaikon takana maaperä aleni ja kävi kosteaksi, vihreä sammal levitti sille samettipeitettään, ja ryhmä mahtavia petäjiä kurotteli tuuheita latvojaan yläilmoihin. Täällä ruskean havulinnan sisässä oli metsänvartijan asunto, vankan lauta-aidan ympäröimä matala honkapirtti, jonka julkisivun eteen oli istutettu kolminkertainen rivi nuoria kuusennäreitä. Pieni puro solisi aidan alta isojen sananjalkaryhmien keskeen ja luikerteli sitten kivistä uomaansa metsän sisään. Lattiana mehevän vihreä sammal, kattona satavuotisten honkajättiläisten naavaiset haarat, oviverhona raitis näreseinä — eipä ihmettä, että moinen pihamaa ja asumus viehätti kulkijain silmää hiekka- ja kanervikkokangasta astuttua. Kartanolla ei näkynyt missään polkua, ei edes jalanjälkeä sammalmatolla; ainoastaan jostain pihan perältä kajahtava koiranhaukunta ilmaisi, ettei täällä asustanut Tapio ja Mielikki metsänväkineen, vaan tavallista ihmissukua.
Miehet kiersivät aitausta pitkin, kunnes tulivat vankoista palkeista kyhätylle kapealle portille, joka oli teljetty sisäpuolelta.
"Hänen punatulkkunsa istuu akkunalaudalla", sanoi vouti, "siis hän on kotona."
"Huutakaa häntä avaamaan", käski Anton.