"Hän on jo nähnyt meidät", vastasi vouti ja näytti aidassa pieniä reikiä, joita oli porattu riviin yläreunaan; "nuo ovat hänen tähystysreikiään. Hän tarkastelee meitä paraikaa, se on hänen tapansa. Mutta minun pitää antaa hänelle merkkini, muuten emme pääse tästä koskaan sisään." Vouti pani kaksi sormea suuhunsa ja vihelsi kolme kertaa, mutta mitään seurausta ei kuulunut eikä näkynyt. "Hänellä on aina oikkunsa", sanoi vouti huolissaan. Jälleen kajahti hänen kimakka vihellyksensä, joka pani koiran haukunnan kohoamaan ulvonnaksi ja sai akkunalaudalla istuvan punatulkun lyömään siivillään.
Viimeinkin kuului aidan takaa käreä ääni: "Ketä piruja te kuljettelette kanssanne?"
"Avatkaahan toki, metsänvartija", huusi vouti, "uudet isäntäväet ovat täällä."
"Menkää hornaan isäntäväkinenne", murahti äskeinen äkeä ääni; "siihen sukuun olen jo kyllästynyt."
Vouti katsahti huolestuneena Antoniin. "Avatkaa paikalla porttinne", komensi tämä; "omaksi eduksenne on, että teette vapaaehtoisesti, mihin voin teidät pakottaakin."
"Pakottaa?" toisti ääni yrmeästi; "katsokaappa, kuinka pitkälle siinä potkitte." Kaksipiippuisen pyssyn suu työntyi näkyviin portissa olevasta tähystysreiästä.
"Kivääristänne teille ei ole suurtakaan apua", Anton vastasi; "meillä on mukanamme jotakin, mikä tästä päivästä lähtien on tällä tilalla väkivaltaa voimakkaampi, ja se on laki ja meidän oikeutemme."
"Hoo, ja keitä te sitten olettekaan?"
"Olen uuden tilanhaltijan valtuutettu ja käsken teitä avaamaan porttinne."
"Mooses vai Levikö teidän nimenne on?" kysyi ääni. "Minä en huoli olla tekemisissä minkään tämän maailman valtuutetun kanssa. Joka sellaisena saapuu luokseni, häntä pidän pelkkänä veijarina ja metsävorona."