Kun seuraavana päivänä oli kartanon sotavoimien katselmus, silmäilivät miehet ällistyneinä toisiaan. Kaikki näyttivät viime päivinä aivan muuttaneen hahmoa. Herra kirjanpitäjä oli kuin ilmetty vesihiisi, joka oli saapastellut maihin jostakin kaukaisesta suomaasta, missä hän muuten eleli pitkät päivät vyötäisiään myöten vedessä. Ja uuden etukartanon väki näytti kuin hämärän muinaisajan kummituksilta. Metsänvartija lyhyeksi leikattuine tukkineen ja pitkine partoineen, yllään sateen ja säiden piehtoma takki, synkeät kasvot tuhansien ryppyjen piirtäminä ja silmät syvällä tuuheiden kulmakarvojen alla näytti joltakin vanhalta Wallensteinin uroholta, joka oli nukkunut kaksisataa vuotta metsien uumenissa ja nyt palasi jälleen elävien ilmoille, kun onnettomuus uhkasi maata ja kansaa. Hänen rinnallaan marssi lampuri kuin mikäkin hurskas hussilainen. Pyöreän hatun leveä lieri roikkui kauas hänen selälleen, uumilla oli ruskea nahkavyö ja kädessä pitkä koukkusauva, jonka kärjessä kimalteli pitkä terävä rauta. Hänen hidas ilmeensä ja miettiväinen katseensa erotti hänet niin paljon kuin mahdollista teräväsilmäisestä ja tuimaeleisestä metsähiidestä.
Kaiken kaikkiaan ei kartanon asestettu voima noussut kahtakymmentä suuremmaksi. Kun väkeä oli näin vähän käytettävänä, oli vaikea järjestää säännöllistä vahdinpitoa linnaan ja kylään. Itsekultakin täytyi odottaa ja vaatia mitä suurimpia ponnistuksia; mutta siitäpä ei kukaan välittänyt, vaan kaikki olivat valmiit käymään mihin toimeen vain sota-aika miestä vaati.
Kun miehistö oli täten saatu kokoon, ruvettiin ajattelemaan itsensä linnan turvaamista. Suojellakseen päärakennuksen takapuolta yöllisiltä murtautumisyrityksiltä Anton rakennutti vankan paaluaidan molempien kylkiäisten väliin. Sen kautta syntyi keskeen jokseenkin avara pihamaa, ja kylkirakennusten kupeille rakennettiin katokset, joiden alla pakolaiset tai sotilasmajoituksen sattuessa hevoset voivat saada lyhytaikaista suojaa. Kun alikerroksen akkunat olivat korkealla maasta ja vahvasti laudoitetut, ja kaikki sisäänpääsytiet sijaitsivat uuden suojatun pihamaan puolella, niin oli syrjäisten sangen vaikea päästä tunkeutumaan linnaan. Linnankaivo sijaitsi aidoitetun pihamaan ulkopuolella, puolitiessä, linnan ja karjapihan välillä; sen vuoksi tuotiin linnaan iso vesisammio, joka aina aamuisin täytettiin reunojaan myöten.
Rosministakin saatiin tietoja. Monien kutsujen jälkeen saapui lukkoseppä vihdoin raudoittamaan ja varustamaan vankoilla teljillä tornihallin ovet ja piha-aidan portin. Hän toi sotaisia terveisiä tarkk'ampujakapteenilta sekä tiedon, että kaupunkiin oli tullut jalkaväkiosasto. "Mutta sotamiehiä on perin vähän", hän sanoi, "niin että meillä tarkkampujillakin on raskas vahdinpito."
"Entä mitä olette tehneet vangillenne?" kysyi Anton.
Lukkoseppä raapi korvallistaan ja nyki lakkiaan, kun hän nolostuneena vastasi: "Ahaa, vai ette sitä vielä tiedä? Kohta ensimmäisenä yönä tuli vihollisilta tervehdys: jollemme hetipaikalla luovuttaisi aatelismiestä hallustamme, niin he hyökkäisivät täydellä voimalla ja polttaisivat talomme poroksi. Minä panin vastaan, ja niin teki kapteenimmekin, mutta kenellä oli lato kaupungin ulkopuolella, hän rupesi voivottelemaan, ja tuloksena oli, että kaupunki rupesi hieromaan sovintoa Tarowin herran kanssa. Hänen täytyi antaa kunniansanansa, ettei väkineen tekisi mitään pahaa kaupungille; sitten me saatoimme hänet sillalle asti ja päästimme menemään."
"Siis tuo kavala mies on jälleen vapaana!" huudahti Anton harmistuneena.
"Totta kyllä, hän istuu jälleen kartanossaan, kokonainen liuta nuoria herroja ympärillään. He ratsastelevat taasen ympärinsä kokardiniekka lakkeineen aivan niinkuin ennenkin. Tarowski on taitava mies, hän avaa linnunsulalla jokaisen lukon ja selviytyy hyvin kenestä hyvänsä. Sille miehelle ei voi mitään."
Tietysti kartanonhoito kärsi moisista varusteluista. Tosin Anton kaikella ankaruudella vaati, että ainakin kaikkein välttämättömimmät työt oli tehtävä, mutta hänkin tajusi ajankohdan olevan sellaisen, jolloin huoli omasta yksityisestä hyvästä haihtuu hädän ja tuskan rinnalla kaikkein korkeimmasta hyvästä, mitä ihmisellä maan päällä on. Päivästä päivään yhä uhkaavammiksi käyvät huhut pitivät häntä ja hänen ympäristöään herkeämättömässä kiihoituksessa ja saivat sielunjännityksen viimein muuttumaan totutuksi tavaksi. Hurjan huolettomasti ajateltiin tulevaisuutta, ja jokapäiväisiä tukaluuksia siedettiin kuin itsestään selviä ja luonnollisia koettelemuksia.
* * * * *