Mutta suuremmassa määrässä kuin kaikkiin kartanon miehiin yhteensä oli yleinen kuume tarttunut Lenoreen. Siitä päivästä alkaen, jolloin hän oli tuskallisesti odotellut poissaolevaa Antonia palaavaksi, alkoi hänelle uusi elämä. Hänen äitinsä suri ja tahtoi joutua epätoivoon tällaisen ajan takia, mutta tyttären nuori sydän kimmahti voimakkaasti myrskyä vastaan, ja jatkuvasta kiihoituksesta tuli hänelle oikein hurja nautinto, jolle hän antautui intohimoisesti ja koko olennollaan. Hän oleskeli päiväkaudet ulkona, pahimmallakin säällä hän juoksi puolisaappaissaan edestakaisin linnan ja karjakartanon väliä, milloin isänsä ajutanttina, milloin omilla kivekäskuluillaan. Kapakankin ovella hänet nähtiin tähän aikaan yhtä usein kuin kylän pahin juopporatti, sillä joka päivä oli hänellä jotain uutta kuultavana isännältä ja tämän vaimolta. Siitälähtien kuin Karl oli vetänyt husaarintakin ylleen, kohteli hän tätä toverillisen luottavaisesti, ja kun Karl neuvotteli metsänvartijan kanssa, kallistui Lenorenkin pää kolmanneksi salaiseen neuvonpitoon. Monet tunnit nämä kolme istuivat sotaneuvottelussa keskenään, milloin Karlin kamarissa, milloin ulkona karjapihalla; kunnioittavaisesti kuuntelivat miehet neidin rohkeita ajatuksia eivätkä laiminlyöneet tiedustaa hänen mielipidettään siitä, oliko viisasta uskoa kivääri Ignazille, Gottliebille, Blasiukselle tai jollekin muulle kylän teikarille. Turhaan paroonitar rukoili ja nuhteli sotakiihkoista tytärtään, turhaan koetti Antonkin pidätellä häntä. Sillä vaikka Anton itse olikin täynnä intoa, ei häntä miellyttänyt nähdä samaa mielialaa talon neidissä. Jälleen tämä tuntui hänestä liian kiivaalta ja miesmäiseltä, eikä hän malttanut olla siitä hänelle huomauttamattakin; silloin Lenore oli vähän nyreissään ja koetti salata sotaisia harrastuksiaan Antonilta, mutta tapojaan hän ei silti muuttanut. Hän olisi niin mielellään lähtenyt Antonin kanssa Neudorfiin ja Kunauhun leikkimään sotaa naapurienkin kanssa, mutta vaikka Anton muuten oli onnellinen saadessaan hänet seuraansa, pani hän tällä kertaa jyrkästi vastaan, ja neidin täytyi hänen pyynnöstään palata kotiin oman kylän perältä.
Sinä päivänä, jolloin kartanon suojeluskunnan piti ensi kerran harjoitella, saapui Lenore linnasta nahkalakki päässä ja kevyt sapeli kupeella, veti ponynsa ulos tallista ja sanoi Antonille: "Minä ratsastan mukaan."
"Älkää tehkö sitä, neiti."
"Mutta minäpä tahdon", vastasi Lenore uhitellen; "teiltähän puuttuu väkeä, ja minä voin suorittaa ratsupalvelusta yhtä hyvin kuin joku mieskin."
"Mutta rakas neiti", pyyteli Anton, "se on niin huomiota herättävää."
"Pyh, minusta on samantekevää, kenen huomiota se herättää", sanoi Lenore. "Minä olen vahva, kestän minäkin jotain enkä tahdo kesken väsyä."
"Mutta renkienkö nähden", väitti Anton vastaan; "älkää toki antako itseänne alttiiksi niiden pilanteolle."
"Se on oma huoleni", intti Lenore itsepäisesti. "Älkää nyt enää vastustelko, minä lähden ja sillä hyvä."
Anton kohautti hartioitaan ja taipui pakosta. Lenore ratsasti Karlin rinnalla ja teki sotaliikkeitä toisten mukana niin paljon kuin naissatula salli, mutta Anton katseli jalkaväen rivistä vaaleapukuisen ratsastajattaren tepastelua hyvin tyytymättömänä. Koskaan ei Lenore ollut niin vähän hänen mieleensä kuin nyt. Kun tyttö karautti hurjaa ravia miesratsastajain mukana, pyöritteli hevostaan ja halkoi sapelillaan ilmaa, tukka valloillaan tuulessa hulmuten ja silmät sotaintoa leimuten, oli hän hurmaavan kaunis. Mutta mikä Antonia olisi miellyttänyt kevyessä leikissä, se nyt, kun harjoituksilla varustauduttiin vastaanottamaan hirvittävää totta, tuntui hänestä perin epänaiselliselta; hänen täytyi ajatella jotakin sirkusratsastajatarta, ja hänen sydämensä kylmettyi impeä kohtaan. Ja kun harjoitus oli päättynyt ja Lenore pysyttäytyi posket palavina hänen läheisyydessään saadakseen häneltä kiitosta, pysyi Anton yrmeän vaitonaisena, niin että Lenore kysyi häneltä nauraen: "Te näytätte, niin happamalta, herraseni; tiedättekös että se ei kaunista teitä ollenkaan."
"Minun mieleeni ei ole, että te olette niin hurja", vastasi Anton. Lenore kääntyi vaieten syrjään, jätti hevosensa tallirengille ja lähti äkäpäissään linnaan.