"Se oli aika jänis miehekseen", sanoi Lenore ylenkatseellisesti. "Nähdessään minut tiellä ponyni kera hän lähti käpälämäkeen kuin pahan omantunnon ajamana. Silloin huusin hänen peräänsä ja uhkasin häntä taskupistoolillani."
* * * * *
Tällaisiin varustuksiin turvautuen odotteli kartanon väki joka päivä kapinan puhkeamista heidän metsäsaarekkeellaankin. Missä vain puolalaisia asui tiheästi vieri vieressä, siellä leimusi kapinanliekki kuin kulon roihu yli koko maakunnan, ja reunamilla leimahteli kytö paikoin tuolla, paikoin täällä, niinkuin kasvavaan nuoreen metsään päässyt tuli. Monin paikoin se sammutettiin, jonkun aikaa oli kaikki tyyntä ja hiljaista, ja sitten voi valkea jälleen yht'äkkiä viritä ilmi liekkiin.
Erään sunnuntain iltapäivällä oli liittoutuneiden kyläin suojeluskunnilla yhteinen suuri harjoitus. Lippuineen saapuivat Neudorfin ja Kunaun riuskat miehet, jalkaväki etunenässä, ratsumiehet perässä; linnanpihalta lähti heitä vastaan kartanon pieni ratsasjoukko Karlin johdolla ja näiden lisäksi muutamia jalkamiehiä, joiden etunenässä marssi metsänvartija, joka toimi kaikkien kolmen sotajoukon ylipäällikkönä. Anton oli asettunut metsänvartijan komennon alaiseksi. Kun Lenore näki hänen saapuvan ulos, käski hänkin satuloimaan ponynsa.
"Minä tahdon olla mukana katselemassa", sanoi hän Antonille.
"Mutta ainoastaan katselemassa", pyysi tämä.
"Älkää olko taas koulumestari", huusi Lenore hänen jälkeensä.
Metsän reunalla oli harjoituskenttä. Metsänvartija oli vanhojen sotamuistojensa ja vapaaherran kanssa pitämiensä neuvottelujen perusteella laatinut harjoitusohjeet, jotka jokseenkin riittivät iskemään miesten päihin sen mitä hän tahtoikin; ja Karl komensi eskadroonaansa tulisella ryhdillä, joka sai korvata kaiken sen, mitä muuten puuttui sekä johdosta että suorituksista. Kentän toiseen laitaan oli luotu ampumavalli, ja Karl oli öljyväriensä viimeisillä, rippeillä maalannut muhkean maalitaulun, jossa kolmipyrstöinen ja kuusijalkainen louhikäärme sylki kidastaan punaista tulta, mutta kaikesta kaameudestaan huolimatta tarjosi alttiisti ison sydämensä luotien lävistettäväksi. Ensin harjoitettiin aikansa marssimista, käännöksiä, hajautumista ja viimein lataamista. Rattoisasti pamahtelivat tyhjät kudit metsän ilmaan. Lenore katseli harjoituksia matkan päästä; vihdoin hän ei enää malttanut hillitä haluaan päästä ratsuväen mukaan, hän ratsasti sen kupeelle ja sanoi hiljaa Karlille: "Vain pari silmänräpäystä."
"Mutta jos herra Wohlfart näkee?" kysyi Karl yhtä hiljaa.
"Eikä näekään", vastasi Lenore nauraen. Ja hän asettui pikku ratsuineen miesten riviin. Kylän pojat katselivat uteliaasti ja ihaillen tuota hoikkaa impeä, joka karautti ratsuaan heidän rinnallaan ja suoritti samoja etuvartioliikkeitä kuin hekin. Mutta tuo oli omiaan häiritsemään heidän tarkkaavaisuuttaan, he harjoittelivat huonosti, ja Karl sai paljon moittimisen aihetta. "Neitipä se tekikin kaikki parhaiten!" huudahti väliaikana eräs Neudorfin renkimies, ja ihailijat heiluttivat hattujaan ja hurrasivat reippaalle amatsoonille. Lenore kumarsi kiittäen ja pakotti ponynsa ottamaan tanssiaskelia. Mutta hänen ilonsa ei kestänyt kauan, sillä Anton tuli kuin tuomion enkeli kentän poikki. "Ei tämä todellakaan ole hyväksi", sanoi hän hiljaa, mutta täydellä todella närkästyneenä immen sotaisista puuhista; "te asetatte suotta itsenne alttiiksi rohkeille huomautuksille, jotka eivät tosin ole pahassa mielessä tarkoitetut, mutta saattavat kuitenkin loukata teitä. Täällä ei teidän sovi näyttää ratsastustaitoanne."