"Te ette suo minulle vähintäkään iloa", puuskahti Lenore harmistuneena ja karautti ponynsa syrjään.
Sitten hän yksinään pyöritteli hevostaan, antoi sen erään ison kirsikkapuun luona tehdä ilmahyppyjä ja äkkikäänteitä ja harmitteli itsekseen Antonin käytöstä. "Kuinka epähienosti häneltä tehty, että hän sanoi tuon minulle", ajatteli hän; "isä on oikeassa, hän on perin arkipäiväinen. Silloin kuin me ensi kerran näimme toisemme, istuin myöskin ponyn selässä, ja silloin se oli hänen mieleensä; silloin me olimme molemmat lapsia, mutta hänen olemuksensa oli paljon hienotunteisempi." Ja hän johtui ajattelemaan, kuinka paljon hauskempi, keveämpi, loistavampi ja kauniimpi elämä oli ennen ollut ja kuinka karvas ja katkera oli nykyisyys. Näihin mietteisiin vaipuneena hän antoi ratsunsa tehdä kahdeksikkoja yhden toisensa perään.
"Ei hullumpaa — mutta lujempi nyrkkiote, neiti Lenore", huusi sointuva miesääni hänen viereltään. Säikähtyneenä Lenore katsahti sivulleen. Puuhun nojautui oudon miehen solakka hahmo, käsivarret ristissä rinnalla, jalopiirteisillä kasvoilla härnäävä hymy. Vieras asteli verkalleen häntä kohti ja kohotti hattuaan. "Tuo käy sille vanhalle herralle jo aika karvaaksi", sanoi hän hevosta osoittaen. "Toivon että vielä tunnette minut."
Lenore tuijotti häntä kasvoihin kuin jotakin aavemaista ilmestystä. Hänen mieleensä nousi elävästi eräs kuva vanhoilta päiviltä; tuon miehen kylmä hymy, siromuotoinen vartalo ja käytöksen huoleton varmuus kuuluivat myöskin siihen menneisyyteen, jota hän juuri oli muistellut.
"Herra von Fink", hän huudahti hämillään, "kuinka iloiseksi Wohlfart tuleekaan teidät nähdessään!"
"Ja minä", vastasi Fink, "olen hänet jo nähnyt kaukaa, ja jollen olisi eräistä pettämättömistä tunnusmerkeistä" — tällöin hän jälleen katsahti Lenoreen —"voinut päätellä, että se tosiaankin on hän, joka tuolla haarniskoituna uroona kahlaa hiekassa, niin en olisi voinut uskoa silmiäni."
"Tulkaa joutuin hänen luokseen", Lenore huudahti, "teidän saapumisenne on suurin ilo, mikä hänen osakseen voi tulla."
Fink käveli hänen rinnallaan ampumakentälle, jossa miehet juuri varustausivat laskettamaan luotinsa louhikäärmeeseen. Fink astui Antonin taa ja laski kätensä hänen olalleen. "Päivää, Anton", hän sanoi.
Anton käännähti kummissaan ympäri ja kavahti ystävänsä kaulaan.
Kiihkeitä kyselyjä ja lyhyitä vastauksia lenteli ristiin rastiin.
"Mistä ihmeestä sinä oikein tuletkaan, rakas jälleenlöytynyt?"
huudahti Anton viimein.
"Jokseenkin suoraa tietä tuolta ison rapakon takaa", vastasi Fink etäisyyteen viitaten; "olen vasta muutamia viikkoja ollut täällä maissa. Viimeinen kirje, jonka sinulta sain, oli viime syksyltä. Siitä pääsin jokseenkin perille, mistäpäin sinua oli etsittävä. Ja kaikessa tässä sekamelskassa, mikä teillä nykyään vallitsee, oli todella ihmeellinen onni, että sinut ollenkaan löysin. Kas tuossahan on myöskin mestari Karl", hän huudahti, kun Karl ilosta luikaten karautti ratsunsa ystävyksiä kohti. "Nythän meitä on jo puoli vanhaa toiminimeä koolla ja me voimme vaikka paikalla alkaa leikkiä konttoria." Hän kääntyi Lenoren puoleen ja jatkoi: "Olen jo käynyt esittelemässä itseni vapaaherralle ja sain kuulla armolliselta rouvalta, että tapaisin sotaisen nuorison täällä ulkona. Nyt tahtoisin vielä anoa teidän esirukoustanne. Minä tunnen hiukkasen tätä miestä ja tahtoisin kernaasti viettää jonkun päivän hänen läheisyydessään. Tunnen kyllä luita ja munaskuita myöten, kuinka kohtuutonta on tällaisena aikana pyytää oudolle muukalaiselle suojaa yksinpä teidänkin vierasvaraisessa talossanne. Tehkää kuitenkin hänen tähtensä, joka sentään on kaiken kaikkiaan kiltti poika, tämä armo ja suokaa minulle ilo saada oleilla täällä edes siksi, kunnes pääsen oikein perille noiden hirvittäväin jahtisaappaiden laadusta, jotka tuo nulikka on kiskonut sääriinsä."