2.
Oli aurinkoinen huhtikuun aamu. Eräs noita ihania päiviä, jolloin kostea lämpö kehittää puissa silmuja ja kiihoittaa ihmissydämenkin sykkimään entistä lujemmin. Hatulla ja päivänvarjolla varustettuna lähti Lenore linnasta karjakartanoon ja asteli navetassa sarvipäiden riviä pitkin. Suurin silmin tuijottivat lehmät hänen peräänsä, kaikki nostivat leveitä leukojaan, välistä mylvähti jokin iloinen hieho ja pyyteli makupalaa hänen kädestään.
"Onko herra Wohlfart täällä?" kysyi Lenore voudilta, joka kiiruhti navetan oven ohi.
"Hän on linnassa, armollinen neiti."
"Hänellä on kai vieraansa luonaan?"
"Herra von Fink ratsasti jo varahin aamulla Neudorfiin. Hänellä ei ole rauhaa sisällä, parhaiten hän viihtyy hevosen selässä. Hänestä olisi pitänyt tulla husaariupseeri."
Saatuaan kuulla, minnepäin herra von Fink oli mennyt, lähti Lenore, jotta ei sattuisi vierasta vastaan, kävelemään toiseen suuntaan puron yli ja peltojen poikki metsään päin. Hän katseli siniselle taivaalle ja taimivaan muohkeaan maahan. Kirkkaassa aamuvalossa helottivat talviviljan oraat ja nurmen nuori nukka niin iloisesti, että hänenkin sydämessään kumpusi nauru. Puron vartisissa pajupensaissa lepäsi kevään tuoreus kuin läpinäkyvä huuru, kullankeltaiset varvut pursusivat mehua ja täyteläisistä silmuista puhkesivat ensimmäiset lehdet esiin.
Hiekkakaan ei tänään ollut hänelle harmiksi, kevein askelin hän kulki metsänreunaa paartavan leveän keltaisen vyön yli ja riensi männikön läpi poimuttelevaa metsäpolkua metsänvartijan asunnolle. Metsässä piti pieni kiljahteleva ja murahteleva eläinmaailma iloaan. Missä lehtipuita kasvoi petäjän alla, sieltä helähti hänelle joka kerran vastaan urospeipposen voimakas virsi tai jonkin vastanaineen pikkulintuparin innokas sipatus puolisoiden kiistellessä keskenään, mille oksalle pesä oli tänä vuonna rakennettava. Mustassa haarniskassaan terhentelivät turilaat nuorten koivunsilmujen ympärillä, välistä kuului talviunestaan aikaisin heränneen herhiläisenkin unelias surina; marjanvarsien yllä lepatteli ruskeasiipisiä perhosia, ja missä maaperä oli matalampi, loistivat varjopaikoissa vuokkojen valkeat tähdet ja keltaiset kevätesikot. Lenore otti olkihatun päästään ja antoi lämpimän ilman puhallella ohimoilleen, ja syvin vedoin hän hengitti keuhkoihinsa nuorten mäntyjen pihkaista tuoksua. Usein hän pysähtyi kuuntelemaan metsän ääniä läheltään, katseli puiden hentoa vihannuutta ja sipaisi kädellään koivujen valkeaa nahkahaarniskaa; hän seisoi lorisevan puron partaalla metsänvartijan talon edustalla ja otti hyväillen käteensä aitauksen vieressä kasvavain pienten näreiden pitkäripsuisia oksia. Hänestä tuntui, kuin ei hän olisi vielä koskaan ennen nähnyt metsää niin elävänä. Metsänvartijan koirat rupesivat pihalla vimmatusti haukkumaan; hän kuuli ketun helistelevän ketjuaan ja näki punatulkun akkunassa hyppelevän häkissään ja yrittävän matkia isojen herrain ääntä, koirien haukkumista.
"Hiljaa Hektor, hiljaa Bergmann!" huusi Lenore koputtaen portille. Koirain raivoisa temmellys vaihtui ystävälliseksi tervehdykseksi. Kun hän avasi portin, tuli häntä vastaan Bergmann, leveäsäärinen mäyräkoira ja pieksi riihottomasti suipolla hännällään, ja Hektor teki rohkeita ilmahyppyjä hänen ympärillään ja nuuski hänen taskujaan, yksinpä kettukin ryömi takaisin koppiinsa, laski päänsä viekkaasti viistoon kaukalonsa yli ja vilkutti hänelle silmää. Mutta aitauksen toisella laidalla hän näki hevosenpään kohoavan näreenlatvojen yli — juuri se, jota hän oli tahtonut vältellä, oli ennen häntä ennättänyt tähän erakkomajaan. Lenore seisoi hetkisen epäröiden ja aikoi aivan hiljaa pyörähtää takaisin, kun metsänvartija astui kynnykselle ja tervehti häntä. Nyt hän ei voinut enää kääntyä paluutielle, vaan seurasi vanhusta tupaan. Keskellä huonetta seisoi Fink; koko hänen ruumiinsa valaisi pikku ruuduista sisäänpaistava keltainen auringonsäde. Hän astui kohteliaasti neitiä vastaan. "Minä lähdin tervehtimään virkaveljeä", hän sanoi metsänvartijaa osottaen, "ja ihailen parastaikaa teidän yrmeätä vasallianne ja hänen rattoisaa asuntoaan."
Metsänvartija veti tuolin esiin, Lenoren täytyi käydä istumaan, Fink nojautui vastapäiseen seinään ja katseli häntä, ihailuaan ollenkaan salaamatta. "Te olette todellakin mitä voimakkain vastakohta tälle vanhalle veikolle ja tälle huoneelle", hän sanoi katsellen ympärilleen. "Pyydän ettette viittaa päivän varjollanne, kaikki nuo täytetyt linnut odottelevat vain teidän käskyänne ruvetakseen jalkojenne juureen. Haikara tuolla jo nostaa päätänsä korkeuteen."