"Se on vain auringonkajastusta", sanoi metsänvartija rauhoitellen.
Lenore nauroi. "Tuon verukkeen me kyllä tunnemme", huudahti Fink. "Te olette mukana juonessa, te olette tämän kuningattaren kotihaltia. Jollei täällä nyt mitään taikuutta harjoiteta, niin tahdon nukkua ikäni kaiken. Merkki vain tuolla sauvalla, niin avautuvat tämän ison lintuhäkin kattolaudat ja te lennätte seurueinenne ulos päivänpaisteeseen. Sitä ei ole epäilemistäkään, näreitten latvoissa tuolla ulkona on teidän kuningaslinnanne, se ilmava halli, jossa valtaistuimenne seisoo, te metsäpirtin mahtava valtiatar ja kevään kultakiharainen kuningatar."
"Minun lohdutuksenani on", sanoi Lenore hiukan hämillään, "etten minä saa teitä keksimään moisia sepittelyjä, vaan itse sepittämisen ilo sellaisenaan. Minä jouduin vain sattumoilta teidän päähänpistonne arvottomaksi esineeksi, mutta itse te olette runoilija."
"Huh, kuinka te voitte sellaista minusta sanoakaan", huudahti Fink, "minäkö runoilija! Lukuunottamatta muutamia veikeitä merimieslauluja, joiden sanat armelias kohtalo pitäköön kaukana korvienne kuuluvilta, en osaa ainuttakaan runoa ulkoa. Runoudesta panen arvoa vain joillekin vanhemman koulun katkelmille, esimerkiksi: 'Hurre, hurre, hop, hop, hop' [Fink tarkoitti kai Bürgerin ballaadia 'Lenore'], joka kuuluu johonkin runoon, joka kantaa teidän nimeänne, ellen erehdy. Ja yksin näitäkin klassillisia säkeitä tekisi mieleni moittia, sillä ne ilmaisevat paremminkin maalaiskaakin raskasta ravia kuin aaveratsun sujakkata lentoa. Mutta kynänvarren herrojen suhteen ei saa koskaan olla kovin tarkka. Paitsi tuota säettä muistan tällä kertaa vain suuren Schillerin miellyttävän säkeen: 'No totta vie, se itse Gustel von Blasewitz lie!' Niissä sanoissa on paljon totuutta."
"Te pidätte minua pilanne esineenä", sanoi Lenore loukkautuneena.
"En totta tosiaankaan", vakuutti Fink. "Jos teille tuottaa iloa, niin tahdon kernaasti myöntää arvoa jollekin runolliselle pikkurihkamalle, vaikkei minulla ole ollutkaan juuri tilaisuutta lukea niitä. Mitäpä meidän aikanamme oikeastaan tarvitseekaan lukea runoja, saatikka sepitellä niitä, kun itse saa joka päivä elää todellisen runoelman. Siitä hetkestä alkaen kuin laskin jalkani tämän vanhan maan kamaralle, menee tuskin tuntiakaan etten näkisi tai kuulisi jotain, mikä sata vuotta sitten olisi saanut herrat kynänritarit ilon hurmioihin. Jos kova onneni olisi pannut minut syntyinään runoilijaksi, niin tänä siunattuna silmänräpäyksenä olisi minun pakko haltioissani karata ulos ja kätkeytyä ketunkoppiin sepittääkseni siellä turvallisen matkan päässä intohimoni lähteestä tulisen sonetin, vähääkään välittämättä siitä että kettu puree minua sääreen. Mutta kun en ole kynämies, niin pidän parempana pysyä siivosti sisällä ja nauttia kauneudesta, jonka näen silmieni edessä, rustaamatta sitä riimeihin ja rytmeihin." Ja jälleen hän katseli ihaillen neitoon.
"Lenore!" huusi käreä ääni karsinan puolelta. Lenore ja Fink silmäsivät toisiinsa kummissaan.
"Sen se on oppinut", sanoi metsänvartija osoittaen korppia, "muuta se ei enää opi, ja tuolla se istua kyyröttää ja äkäilee kaikkia muita luontokappaleita vastaan, mutta senpäs se kuitenkin on oppinut."
Korppi köyristi kaulaansa uuninpankolta ja katseli terävillä silmillään molempia vieraita, se liikutteli nokkaansa ja näytti puhelevan itsekseen, milloin nyökäten milloin pudistaen päätänsä.
"Jo alkavat täällä linnutkin puhua", huudahti Fink käyden korpin luo,
"tuossa paikassa nousee pirtinkatto ilmaan ja minä jään tänne yksin
Bergmannin ja Hektorin kera katselemaan surumielin teidän jälkeenne.
No, noitamestari, joko vesi kiehuu?"