"Täytyy tuntea suureksi onneksi, kun saa nähdä niin paljon uusia oloja ja ihmisiä", sanoi Lenore.
"Vain alussa kaikki tuo uusi ja erilainen vaikuttaa valtavasti sieluun. Kun on tarkastellut kaikenkaltaisia kansoja, niin loppuvaikutelmaksi jää, että ihmiset ovat kaikkialla toistensa kaltaiset. Jonkin verran erotusta on ihonvärissä ja muissa toisarvoisissa lisissä, mutta rakkautta ja vihaa, naurua ja itkua tapaa vaeltaja joka paikassa, ja nämä ovat kaikkialla jokseenkin samat. Vasta parikymmentä viikkoa sitten olin puoli maapallon mittaa täältä erään amerikkalaisen hirsimökissä keskellä autiota ruohoaavikkoa. Siellä oli aivan samanlaista kuin tässäkin pirtissä. Me istuimme sielläkin tällaisen jykevän lautapöydän ääressä, ja isäntäni oli niin paljon tämän vanhan herran näköinen kuin kananmuna en toisen munan näköinen. Ja aivan kuin nyt lankesi siellä talviauringon valo sisään pienestä akkunasta. — Ja jos miehiin nähden voi huomatakin jonkin verran erotusta, niin naiset ovat kaikkialla aivan samanlaiset. Vain jokin pikku seikka voi erottaa heidät toisistaan."
"Mikä seikka se on?" kysyi metsänvartija.
"Suurempi tai vähempi ruumiinpuhtaus, siinä koko erotus", sanoi Fink huolettomasti.
Lenore nousi pöydästä, närkästyen enemmän noiden sanojen sävystä kuin sanoista itsestään. "On jo aika että lähden kotia", sanoi hän kylmästi ja pani olkihatun päähänsä.
"Kun te nousitte pystyyn, niin katoaa kaikki hohde pirtistä", huudahti Fink.
"Auringon tielle solahti vain pieni pilvi", sanoi metsänvartija käyden akkunaan, "se luo varjonsa maahan."
"Lorua", väitti Fink, "tuo olkihattu sen tekee, joka kätkee piiloonsa neidin tukan; noista kultakiharaista se hohde lähti."
He lähtivät ulos pirtistä; metsänvartija sulki portin vieraittensa jälestä, jotka erkanivat kumpikin vastakkaisiin suuntiin.
Lenore kiiruhti kotia, vihreävarpunen liverteli, mustarastas vihelteli, mutta niitä hän ei joutunut kuuntelemaan. Hän torui itseään että oli lainkaan astunut metsänvartijan kynnyksen yli, ja kuitenkin hänen oli mahdoton lakata sitä ajattelemasta. Tuo vieras mies teki hänet levottomaksi ja epävarmaksi. Oliko hän julkea rienaaja, jolle ei mikään ollut pyhää? Vai oliko hän vain niin vallattoman varma itsestään? Täytyikö hänen suuttua, vai oliko tuo tuskan ja ahdistuksen tunto vain kokemattoman tytön joutavaa hupsuutta? Tuota Lenore kyseli itseltään taukoamatta, keksimättä siihen mitään vastausta.