* * * * *
Kun Anton illemmalla tahtoi lähettää sanan lampurille, ei Karlia näkynyt missään eikä edes yhtään lähettiäkään; ja koska karja oli laitumella linnan lähistöllä, lähti Anton itse tapaamaan lampuria viinapolttimolle menevää tietä pitkin. Hän ei ollut vähän ihmeissään kun näki viimeisillä tien varrella olevilla pelloilla Fink ystävänsä ratsain ja Karlin ja voudin häärivän hänen ympärillään. Fink ratsasti sirkustaiteilijan tavoin lyhyitä matkoja täyttä laukkaa, ja toiset kantoivat mustan- ja valkeanjuovikkaiksi maalattuja seipäitä, joita he iskivät maaperään ja jälleen tempasivat ylös. Ja samalla Karl tirkisteli pienen kiikarin läpi, jonka hän oli kiinnittänyt seipäänsä päähän.
"Viisikolmatta laukkahyppyä", huusi Fink.
"Kaksi jalkaa alavuutta", huusi Karl takaapäin.
"Viisikolmatta, kaksi, kirjoitettu", sanoi vouti ja merkitsi luvut muistikirjaansa.
"Hiivitkö sinäkin tänne?" huusi Fink nauraen ystävälleen. "Varroppa hetkisen, me olemme koht'ikään valmiit." Vielä jokunen määrä laukkahyppyjä, tirkistelyjä kiikarin läpi ja merkintöjä taskukirjaan, sitten kokosivat miehet seipäänsä, Fink otti voudin taskukirjan ja laski innokkaasti. Vihdoin hän ojensi kirjan hymyillen takaisin ja sanoi: "Käyhän kanssani tästä etemmäksi, Anton, niin näytän sinulle jotakin. Asetu seisomaan kasvot pohjoiseen suoraan puroa ja linnaa kohti. Silloin muodostaa puro, jos katselet sen pituussuuntaan, jousenjänteen, joka kulkee lännestä itään, ja metsänreuna takanasi jousenkaaren. Metsä ja puro rajoittavat keskeensä ympyränkaaren osan."
"Se on selvää", sanoi Anton.
"Ennen vanhaan purolla oli toinen juoksu", jatkoi Fink; "tuolla pitkin metsänreunaa kiertävällä kaarella voi vielä erottaa vanhan puronuoman jälkiä. Jos kulkee sitä pitkin, niin tulee tuolla lännempänä kohtaan, missä vanha uoma yhtyy nykyiseen. Se on se kohta, missä kehno siltapahanen vie puron yli ja vesi nykyisessä uomassaan muodostaa enemmän kuin jalan korkuisen putouksen, joka riittäisi pyörittämään parhaintakin myllyä. Jonkin vanhan ulkokartanon rappeutuneet rakennukset seisovat vieressä."
"Minä tiedän sen kohdan hyvin", sanoi Anton.
"Kylän alapuolella vanha uoma mutkistuu irti metsänreunasta jälleen nykyistä puroa kohti. Se sulkee sisäänsä mahtavan alan, yli viisisataa auranalaa, jos voin luottaa tämän kaakin hyppyihin. Koko tämä maapala laskeutuu vanhasta uomasta uuteen päin. Sinä on vain muutamia auranaloja niittyä ja laihaa peltomaata, suurin osa on hiekkaa ja laidunta ja, kuten kuulen, tilustenne kaikkein kehnoin palsta."