"Sen kaiken myönnän todeksi", sanoi Anton, jonka uteliaisuus oli herännyt.
"Huomaappas nyt. Jos puron johtaisi jälleen sen vanhaan uomaan ja pakottaisi sen juoksemaan kaaressa eikä jänteen suuntaan, niin voisi sillä vedellä, jonka te nyt omaksi häpeäksenne päästätte aivan hyödyttä juoksemaan maailmaan, kastella koko tuon viidensadan auranalan maan ja muuttaa kuivan hiekkanummen viheriöiväksi niityksi."
"Oletpa sinä aika älypää", huudahti Anton ylen kiihdyksissään ystävän keksinnöstä.
"Mitä teillä auranala maata maksaa keskimäärin?" kysyi Fink.
"Kolmekymmentä taaleria."
"Ja korkeintaan samanverran voi tällaisella maaperällä laskea niityksimuuttamiskustannuksiin. Tekee yhteensä kuusikymmentä taaleria, siis kolme taaleria vuotuista korkoa; laske siihen lisäksi ylläpitokustannukset, verot ja muut menot, auranalaa kohti kaksi taaleria Vuodessa, niin saat viisi taaleria vuotuisia kuluja. Jos sitävastoin lasket auranalalta kaksikymmentä sentneriä [sentneri = 100 naulaa = 50,8 kg] heiniä, puoleen taaleriin sentneriltä, niin saat joka auranalalta viisi taaleria puhdasta voittoa, siis viideltäsadalta auranalalta puolenkolmatta tuhatta taaleria puhdasta voittoa. Jotta se saataisiin, tarvitsee urakkaan sijoittaa korkeintaan viidentoistatuhannen taalerin pääoma."
Anton seisoi ällistyneenä. Ei voinut väittää, että Finkin esittämät numerot olisivat olleet kokonaan tuulesta temmatut, mitä tuli sekä kustannuksiin että tuloihin. Ja ajatus, että maatilalle voitaisiin hankkia sellainen tulolähde, askarrutti hänen mieltään siihen määrään, että hän pitkän aikaa asteli vaitonaisena ystävän rinnalla. "Sinä loihdit eteeni hiekka-aavikosta helmeileviä vesiä ja viheriöiviä niittyjä", huudahti hän viimein murheissaan, "se on sinulta julmaa, sillä vapaaherra ei kykene koskaan tekemään moisia parannuksia, vaan jokin vieras. Viisitoistatuhatta taaleria!"
"Ehkäpä käy päinsä kymmenellätuhannellakin", härnäsi Fink. "Minä olen loihtinut tuon unikuvan eteesi vain rangaistakseni sinua eilisiltaisesta härkäpäisyydestäsi. Puhukaamme nyt muista asioista."
* * * * *
Illalla huusi vapaaherra hyvin tärkeän näköisenä vaimolleen ja Lenorelle: "Tulkaa makuuhuoneeseeni, minulla on teille jotain kerrottavana." Hän istahti siellä mukavasti nojatuoliinsa ja rupesi puhelemaan suuremmalla mielihyvän sävyllä kuin mitä hänen puheessaan oli moniin aikoihin huomattu: "Oli helppoa huomata, ettei tämä Finkin vierailu ollut aivan satunnainen eikä aiheutunut hänen ystävyydestään herra Wohlfartia kohtaan, vaikka nuo nuoret miehet tahtovat sitä sellaiseksi uskotella. Te olitte molemmat olevinanne minua viisaammat; mutta minä olin kuitenkin oikeassa, tuolla vierailulla oli tarkoituksensa, joka koskee lähemmältä meitä kuin kirjanpitäjäämme." Paroonitar loi säikähtyneen katseen tyttäreensä, mutta Lenore katseli niin suurin silmin isäänsä, että äiti rauhoittui.