"Ja minkä asian luulette tuoneen tuon herran tänne vierailta mailta?" jatkoi vapaaherra. Molemmat naiset vaikenivat. Vihdoin Lenore sanoi: "Isä, herra von Fink on vanhastaan Wohlfartin hyvä ystävä, eivätkä he ole nähneet toisiaan vuosikausiin. Onhan siis luonnollista, että Fink käyttää hyväkseen pintapuolista tuttavuuttaan sinun kanssasi saadakseen viettää muutamia viikkoja parhaan ystävänsä parissa. Miksi siis etsit toista aihetta hänen läsnäololleen täällä?"
"Sinä puhelet niinkuin nuoriso käsittää moiset asiat. Ihmisiä hallitsevat vähemmässä määrässä ihanteelliset vaikuttimet kuin omanvoiton pyynti, vaikka sinun nuori viisautesi niin päättelee."
"Omanvoitonpyynti?" kysyi paroonitar ihmeissään.
"Mitä ihmettelemistä siinä on?" jatkoi vapaaherra ivallisesti; "molemmathan he ovat kauppiaita, myöskin Fink on jo oppinut saamaan liikeasioista niin paljon viehätystä, ettei hän kernaasti päästä hyvää kauppaa käsistään, kun sellaiseen tarjoutuu tilaisuutta. Tahdonpa sanoa teille, minkävuoksi hän on tullut tänne. Erinomainen Wohlfartimme on kirjoittanut hänelle: täällä on maatila, ja tämän tilan isäntä on nykyisin estetty itse hoitamasta talouttaan. Siinä tarjoutuu sinulle hyvä liikeasia, sinulla on rahoja, tule siis tänne. Minä olen sinun ystäväsi, ehkäpä minunkin taskuuni tipahtaa jotakin."
Paroonitar tuijotti aivan jäykistyneenä puolisoonsa, mutta Lenore kavahti pystyyn ja huudahti äänellä, jossa kajahti syvästi loukatun sydämen koko kiihkeys: "Isä, minä en tahdo kuulla sinun puhuvan tuolla tavalla miehestä, joka ei ole meille koskaan osoittanut muuta kuin mitä puhtainta epäitsekkäisyyttä. Hänen ystävyytensä meitä kohtaan menee niin pitkälle, että hän rajattoman kärsivällisesti kestää tämän yksinäisyyden kaikki kieltäymykset ja tuskalliset tukaluudet, jotka hänen asemassaan kävisivät monille toisille liian rasittaviksi."
"Hänen ystävyytensä?" sanoi vapaaherra; "niin suurta etua emme toki ole koskaan itsellemme vaatineet."
"Mutta olemmehan", huudahti Lenore yhä yltyvällä tulisuudella. "Sellaisena aikana, jolloin äiti ei saanut ketään toista meitä auttamaan, oli Wohlfart uskollisena tukenamme. Hän yksin on siitä päivästä lähtien, jolloin veli toi hänet meidän luoksemme, aina tähän hetkeen asti pitänyt meistä huolta ja edustanut sinua."
"No", lausui vapaaherra peräytyen, "enhän minä sanokaan mitään hänen toimintaansa vastaan, ja myönnän kyllä että hän pitää tilinsä järjestyksessä ja pienestä palkasta osoittaa suurta ahkeruutta. Jos sinä ymmärtäisit paremmin ihmisten sisäisiä vaikuttimia, niin kuulisit tyynemmin sanojani. Ja muuten, eihän hän itse asiassa ole mitään vääryyttä tehnytkään", lisäsi hän masentuneemmin. "Minulta puuttuu tätänykyä pääomaa, ja minä olen, kuten tiedätte, muutenkin estetty hoitamasta tilaani. Miksipä siis asettua vastaan, jos toiset tekevät minulle ehdotuksia, joista heille itselleen on etua eikä minullekaan vahinkoa?"
"Jumalan tähden, isä, minkälaisia ehdotuksia? Ei ole totta, että
Wohlfart ajaisi takaa muiden etuja kuin yksistään sinun omaasi!"
Äiti käski kädenliikkeellä Lenorea vaikenemaan. "Jos Fink tahtoo ostaa sinulta tämän tilan", sanoi hän miehelleen, "niin minä siunaan tätä päätöstä suurimpana onnena, mikä juuri nykyhetkellä voi tulla sinun osaksesi, rakas Oskar."