"Kaupoista ei toistaiseksi ole ollut puhetta", vastasi vapaaherra, "enkä minä nykyoloissa pidäkään niin kiirettä tilan poisluovuttamisella. Ei, Fink on tehnyt minulle toisenlaisen tarjouksen. Hän tahtoo ruveta vuokramiehekseni."
Lenore vaipui sanatonna tuolilleen.
"Hän tahtoo vuokrata minulta viisisataa auranalaa maata muuttaakseen sen keinotekoisesti niittymaaksi. En voi kieltää hänen puhelleen kanssani aivan avomielisesti ja kunnianmiehen tavalla. Hän on todistanut minulle numeroilla, kuinka paljon hän itse siitä hyötyisi, hän on tarjoutunut suorittamaan ensimmäisen vuoden vuokramaksun etukäteen, onpa hän lupautunut purkamaan vuokrasopimuksen viiden vuoden kuluttua ja luovuttamaan uudet niityt minulle, jos korvaan hänelle perustamiskustannukset."
"Suuri Jumala!" huudahti Lenore, "tottahan olet kieltäytynyt tuosta jalomielisestä tarjouksesta?"
"Olen pyytänyt miettimisaikaa", vastasi vapaaherra itsetyytyväisesti. "Tarjous ei ole, kuten jo sanoin, minullekaan juuri epäedullinen; joka tapauksessa olisi kuitenkin varomatonta myöntää vieraalle viiden vuoden ajaksi niin suuria etuja, kun on toivoa että itsellänikin on jo vuoden päästä tarpeeksi varoja toimeenpannakseni nuo parannustyöt omaan lukuuni."
"Sinä et niitä tule milloinkaan toimeenpanemaan, rakas miesparka", huudahti paroonitar itkien, kietoi käsivartensa puolisonsa kaulaan ja laski kätensä hänen silmilleen. Vapaaherra lyhistyi masennettuna kokoon ja painoi päänsä kuin pieni lapsi vaimonsa rinnalle.
"Minä tahdon tietää, tunteeko Wohlfart näitä suunnitelmia ja mitä hän niistä sanoo", huudahti Lenore päättäväisesti. "Jos sallit, isä, niin lähetän hetikohta hakemaan hänet tänne." Kun vapaaherra ei vastannut mitään, soitti hän palvelijaa ja lähti huoneesta, odotellakseen tulijaa oven takana.
Fink istui Antonin huoneessa moitiskellen ahkerasti ystäväänsä. "Siitä lähtien kuin lakkasit polttamasta sikareja, on hyvä henkesi luopunut viereltäsi, revittyään ensin kaiken tukan päästään sinun järjettömyytesi takia. Nyt hän istuu ylhäällä taivaissa virsiä veisaavien enkelien parissa, ja meidän Herramme täytyy tavantakaa tiedustaa hovimarsalkaltaan: 'Kuka onkaan tuo nolon näköinen peruukkipäinen henki?' Siihen vastaa enkeli Rafael: 'Se kavaljeeri palveli ennen tuon kurjan kuvatuksen Anton Wohlfartin luona.' Silloin kysyy Herramme: 'Minkävuoksi hän on luopunut siitä miehestä?' ja Rafaelin on pakko vastata: 'Siksi että se onneton on vannonut ikuiset vihat Trabucos-sikareille.' Ja vihdoin sanoo Herramme julmistuneena: 'Viekää pois se mestari Anton alimmaiseen helvettiin; hänen sielunsa ommeltakoon nauriinlehteen ja pienet pirulaiset kärventäkööt sitä joka päivä liekitseväliä tulella.'"
"Onko sinusta Amerikassa tullut jonkin hurskaan lahkokunnan jäsen, kun olet niin perillä taivaan asioista?" kysyi Anton katsahtaen ylös tilipapereistaan.
"Vaikene!" sanoi Fink. "Ennen sinulla oli toki joitakin hetkiä, jolloin osasit laiskotellakin, mutta nyt kykit ikuisesti tuon kirjanpitosi ääressä, ja kautta Tantaloon, aivan ja kerrassaan pelkän tyhjän ja turhan takia."