Mutta mikä aikalaisten silmissä herra Pixille antoi hänen valtansa varsinaisen sädekehän, oli se jättiläisten parvi, joka työskenteli ison vaa'an ympärillä hänen käskyjensä ja ohjeittensa mukaan — jyhkeitä, leveäharteisia miehiä, joilla oli Herkuleen voimat. Kun he pyörittelivät suunnattomia tynnöreitä ja nostelivat sentnerin painoja kuten tavalliset ihmiset naulan punnuksia, tuntui uudesta oppilaasta kuin hän näkisi edessään viimeiset rippeet muinaisesta satukansasta, josta hän lapsena oli lukenut ja joka heitteli pallokoppista tornin korkuisilla kivilohkareilla. Mutta pian Anton huomasi, etteivät jättiläiset olleetkaan kaikki samaa rotua. Ensinnäkin heitä oli kuusi makasiinirenkiä, kaikki luonnon muovailemat sitkeäsyisestä puusta ja yli tavallisen ihmisen koon. He kuuluivat kiinteästi kauppataloon, olivat mustan siveltimen välittömiä alamaisia, useimmat heistä asuivatkin talon takaliepeillä ja pitivät vuoron perään yövartiota. Kello yhdeksästä illalla aamuun saakka istui Pluto, talon neidin iso newfoundlandilaiskoira, jättimäisen haamun kera tyhjän aarnin pimennossa. Nämä makasiinirengit, vaikka he olivatkin rotevia sekä kasvultaan että voimiltaan, olivat kuitenkin jossain määrin muiden kuolevaisten miesten kaltaisia ja näköisiä. Mutta kaupungin kauppiaskunnan lastaajat sitävastoin muodostivat erityisen ammatti- ja ihmisluokan, joka piti päämajaansa pakkahuoneen pihalla ja joka sieltä vei tavaralasteja suuriin kauppaliikkeisiin tai päinvastoin. Nämä ne olivat jättiläisistä valtaisimmat, ja monet heistä olivat sellaista kokoa, jota ei missään muussa ammattikunnassa saa nähdä. He työskentelivät monien kaupungin liikkeiden töissä, mutta vanha ja mainehikas toiminimi T. O. Schröter oli se maallinen akseli, jonka ympärille he kernaimmiten kokoontuivat, kun alentuivat seurustelemaan kääpiömäisen myöhäisajan edustajien kanssa. Kauemmin kuin yhden ihmisiän oli tämän liikkeen päämies säännöllisesti ollut heidän ammattikuntansa kunniaesimies. Siten oli heidän ja liikkeen välille kehittynyt samanlainen riippuvaissuhde kuin vanhassa Roomassa oli patriisin ja tämän klienttien välillä. Herra Schröteriä he uudenvuodenpäivänä ensiksi kävivät onnittelemassa, ja hän oli kummina kaikille jättilapsille, joita vuoden kuluessa saatettiin kasteelle ja joiden valtavat pääkopat hätäännyttivät kastemenoja toimittavaa pappismiestä siihen määrään, että hän korotti äänensä ukkosenjylinäksi manatakseen heistä pahat henget kauas.
Näiden nahkarintain joukosta oli Sturm, heidän päällysmiehensä, suurin ja väkevin — mies sellainen, joka mieluimmiten vältti kapeita syrjäkujia, jotta ei hankaisi vaatteitaan molempiin seinävieriin. Häntä aina huudettiin apuun, kun kuorma oli niin raskas, etteivät edes hänen toverinsakaan sille mitään mahtaneet; silloin hän painoi hartiansa kuormaa vastaan ja lykkäsi hirmuisimpiakin aamitynnörejä tieltään kuin olisivat ne olleet vain pieniä pölkkyjä. Hänestä kävi taru, että hän oli kerran tarttunut molemmin käsin puolalaisen oriin neljään jalkaan ja nostanut sen kohona ilmaan, ja herra Specht väitti, että hänelle ei ylipäänsä ollut maan päällä mitään raskasta olemassa. Hänen valtavan ruhonsa jatkona paistoi mitä hyväluontoisin punoittava naama, jolta ei kuitenkaan puuttunut sitä arvokkuuden ilmettä, joka oli ominainen hänen korkeassa asemassaan olevalle miehelle.
Jättiläisellä oli vain yksi lapsi, johon hän oli mitä hellimmin kiintynyt. Poika oli kadottanut äitinsä hyvin varhain, ja isä oli hänet tuonut viisitoistavuotiaana T. O. Schröterin liikkeen palvelukseen, ja siinä pojalla oli tavallaan sangen omituinen asema, jonka isä oli itse määrännyt. Karl Sturmilla oli makasiinirenkien joukossa jokseenkin samanlainen asema kuin Finkillä oli konttorissa, hän oli vapaaehtoinen tarjokas, hän kantoi nahkaista esiliinaa ja pientä nostokoukkua niinkuin isänsäkin, ja omat ansionsa olivat hankkineet hänelle laajan toiminta-alan. Kaikki liikkeen toimihenkilöt luottivat häneen, hän tunsi joka sopen talossa ja makasiineissa, kokoili talteen käärelankaa ja -paperia, nauloja, irtonaisia tynnörilautoja ja vanteita mistä tapasi, ruokki Plutoa ja avusti palvelijaa kenkien harjaamisessa. Hän voi säntilleen sanoa, missä mikin tynnöri, tyhjä tavaralaatikko, laudanpätkä tai jokin vanha tavaravaraston jäännös sijaitsi. Jos tarvitsi lyödä naulaa johonkin, kohta huudettiin Karlia; kohta kun taltta oli joutunut kadoksiin, osasi Karl etsiä sen näkyviin; kun täti kävi panemaan korjuuseen kinkkuja ja makkaroita talven varaksi, ymmärsi Karl parhaiten ripustaa ja säilyttää aarteet talteen: ja jos herra Schröterillä oli jokin tähdellinen tai kiireellinen asia toimitettavana, oli Karl luotettavin lähetti. Alati valmiina mihin toimeen tahansa, aina hyvätuulisena ja koskaan pulaan joutumatta hänestä oli tullut kaikkien suosikki, lastaajat nimittivät häntä "meidän Karl-pojaksi", ja isä kääntyi usein työstänsä luodakseen varkain ylpeän ja hellivän katseen poikaansa.
Ainoastaan eräässä suhteessa tämä ei vastannut hänen toiveitaan: Karl ei näyttänyt lainkaan lupaavan tulla yhtä isoksi ja väkeväksi kuin isänsä. Hän oli sievä, punaposkinen ja keltakiharainen veitikka, mutta kaikki jättiläiset olivat siitä yhtä mieltä, ettei hänestä voinut tulevaisuudessa odottaa sen enempää kuin keskimittaista miestä. Siitäpä sitten johtui, että isä kohteli häntä tavallaan kuin heiveröistä kääpiötä, rajattomalla, hiukan surumielisellä säälillä. Hän kielsi jyrkästi poikaansa nostelemasta raskaita kuormia; ja kun äkillinen isänhellyys hänet välistä valtasi, laski hän kätensä pojan päälaelle hellävaroin kuin munankuorelle, jotta kääpiön pääparka ei vain särkyisi hänen kosketuksestaan.
"Sama se on, mitä hän oppii", sanoi hän herra Pixille, kun hän pojan käytyä rippikoulun vei tämän liikkeen palvelukseen, "kunhan hän vain oppii kaksi tärkeää asiaa: olemaan rehellinen ja olemaan käytännöllinen." Sellainen puhe oli aivan herra Pixin mielen mukainen. Ja isä alotti opetuksensa vielä samassa hetkessä viemällä poikansa isoon varastokellariin, jossa herkkutavarat olivat levällään avonaisissa astioissa, ja sanoi hänelle: "Kas tässä on manteleita ja tuossa rusinoita; nämä tässä pienessä tynnörissä maistuvat paraimmilta, maistahan niitä."
"Ne maistuvatkin aika hyviltä, isä", huudahti Karl maiskutellen suutaan.
"Niinpä luulisin, Peukaloinen", nyökkäsi isä. "Kuulehan nyt, kaikista näistä astioista sinä saat syödä niin paljon kuin tahdot, kukaan ei sinua siitä kiellä; herra Schröter sen sallii ja herra Pix sallii ja minä sallin. Mutta kuuleppas nyt, mitä sinulle sanon. Nyt sinun pitää koetella itseäsi, kuinka kauan voit olla näiden tynnörien lähettyvillä maistelematta niistä laisinkaan. Mitä kauemmin jaksat pidättyä, sen parempi sinulle itsellesi; kun et enää jaksa kauempaa, niin tule sanomaan minulle: nyt se riittää. Tämä ei ole mikään käsky eikä kielto, sanon sen vain sinun itsesi takia ja oman kunniasi vuoksi." Sitten isä jätti pojan yksin kellariin, otettuaan ensin taskustaan ison kolmikuorisen kellonsa ja laskettuaan sen läheisen laatikon kannelle. "Koetahan aluksi tuntikausi", hän sanoi poislähtiessään, "jollei se käy, niin ei vahinkokaan ole suuri." Poika työnsi päättäväisesti kädet housuntaskuihin ja rupesi kävelemään edestakaisin tynnörien väliä. Oli kulunut jo kolmatta tuntia, kun hän kello kädessä saapui isänsä luo ja huusi: "Jo riittää."
"Kaksi ja puoli tuntia", sanoi vanha Sturm ja nyökkäsi tyytyväisenä Pixille. "Se riittää tosiaankin, Peukaloinen, sinun ei tarvitse tänään enää mennä kellariin. Tulehan tänne, nyt saat lyödä tämän laatikon kiinni. Tässä on sinulle oma uusi vasara; se maksaa kymmenen groshenia." [Vanha saksalainen raha, arvoltaan 10 pfennigiä.]
"Se on vain kahdeksan arvoinen", sanoi Karl, tarkastellen vasaraa asiantuntijan tarkkuudella; "sinä maksat aina liian paljon ostoksistasi."
Täten vihittiin Karl Sturm Schröterin liikkeen palvelukseen. Kohta ensimmäisenä aamuna Antonin tulon jälkeen Karl kertoi eteisessä isälleen: "Täällä on nyt uusi oppilas."