"Minkälainen se on miehiään?" kysyi isä.
"Hänellä on vihreä takki ja harmaat housut, kummatkaan ei ole erin hääviä kangasta, eikä hän ole minua paljonkaan isompi. Hän on jo puhutellut minua; näyttää olevan hyvä ihminen. Annahan minulle taskuveitsesi, minun on vuoltava uusi puunaula hänen vaatesäiliöönsä."
"Veitsenikö, sinä Peukaloinen?" huudahti Sturm ja katsahti poikaansa moittivasti; "onhan sinulla itselläsikin veitsi."
"Siitä on terä poikki", sanoi Karl nyreästi.
"Kuka sellaisen veitsen on ostanut?" kysyi Sturm ankarasti.
"Itsehän sen ostit, pappa Goliath; se olikin joutavanpäiväinen kapine, omiaan vain kapalolapsen käsiin."
"Mutta enhän voinut antaa isoakaan veistä sinun pikku kätösiäsi varten", sanoi isä loukkautuneena.
"Siinä sitä taas ollaan", sanoi Karl ja asettui hajasäärin isänsä eteen; "kun kuulee sinun puhuvan minusta, niin luulisi että olen vain tuollainen polvenkorkuinen katupoika, joka vielä napittaa housut kiinni liiviin ja jolla valkoinen paidanhelma vilkkuu housujen taka-aukosta."
Toiset lastaajat nauroivat. "Älä ole niin kapinallinen isääsi vastaan", sanoi Sturm ja laski valtavan kouransa pojan päälaelle.
"Katsos tuonne, isä, tuolla se uusi oppilas on", huudahti Karl ja katseli arvostelevin silmäyksin Antonia, joka hänen mielestään nyt kuului talon kiinteään kalustoon.