"Ehkä sallitte minun itseni ratkaista, mihin voin suostua, mihin en", vastasi vapaaherra tylysti. "Yritys olisi liikeasiana edullinen molemmille asianomaisille."
"Se minun täytyy myöntää", Anton sanoi.
"Ja miltä kannalta nykyistä poliittista asemaa katseleekin, niin kaikki riippuu itsekunkin persoonallisesta käsityksestä. Tottahan se, joka ei anna häiriöiden vaikuttaa toimiinsa ja yrityksiinsä, ansaitsee sentään enemmän kiitosta kuin toinen, joka laiminlyö toimittaa jotain hyödyllistä peljätessään tietymättömiä kohtaloniskuja."
"Sekin on totta."
"Olisiko tästä yrityksestä sitten seurauksena, että herra von Fink jäisi pysyväisesti asumaan paikkakunnallemme?" kysyi paroonitar.
"Sitä en luule, armollinen rouva. Työt hän joka tapauksessa antaisi ammattimiehen urakaksi; hänen vilkas henkensä ajaisi hänet taas piankin maailmalle. Mikä hänet oikeastaan on saanut tekemään vapaaherralle tarjouksensa, sitä voin vain arvailla. Minä luulen, että suurelta osalta on siihen syynä hänen teidän perhettänne kohtaan tuntema kunnioitus ynnä ehkä halu saada jollain oikeudella olla lähellä minuakin näinä vaaran päivinä. Juuri se, mikä nykyään tekee toisten olon täälläpäin tukalaksi, vaaran uhka, on omiaan houkuttelemaan hänen uljasta sydäntään."
"Ja eikö teille olisi mieleen saada pitää ystävänne täällä?" kyseli paroonitar edelleen.
"Tähän päivään saakka en vielä ole voinut sitä toivoa", vastasi Anton. "Ennen aikaan oli minun tehtäväni toisinaan pidättää häntä liiaksi hätiköivistä päätöksistä, jolloin hän jonkun oikun takia oli valmis panemaan paljon alttiiksi."
"Te pidätte siis hätiköimisenä", sanoi vapaaherra, "että ystävänne on tehnyt minulle moisen tarjouksen?"
"Hänen tarjouksensa on sangen uskallettu häneen itseensä nähden", vastasi Anton painokkaasti; "ja siinä on jotakin, herra parooni, mikä ei minua miellytä teidänkään vuoksenne, vaikka minulle kävisi vaikeaksi sanoin lausua mitä se on."