"Me kiitämme teitä", sanoi vapaaherra, "emmekä tahdo enää vaivata teitä, asiallahan ei ole mitään kiirettä." Anton kumarsi ja lähti huoneesta.
Lenore seisoi vaitonaisena akkunan luona ja katseli pitkään poismenevän perään. "Minulle kävisi vaikeaksi sanoin lausua mitä se on", toisteli hän mielessään Antonin viimeisiä sanoja, ja kokonainen vilinä tuskallisia kuvia ja aavistuksia lennähti hänen sieluunsa. Häntä harmitti isänsä heikkous, ja hän oli suuttunut Finkiin, joka rohkeni tarjota heille armeliaisuuttaan. Suostuiko isä vai kieltäytyi, se oli samantekevää, heidän suhteensa talon vieraaseen oli joka tapauksessa muuttunut toiseksi. He olivat hänelle kiitollisuudenvelassa, hän ei enää ollut mikään muukalainen, hän itse oli tunkeutunut luotettuna ystävänä osalliseksi heidän hiljaisiin suruihinsa. Lenore ajatteli hänen huultensa härnäävää nytkimistä, hänen yhteen vedettyjä kulmakarvojaan, hän oli kuulevinaan kuinka Fink laski pilojaan isästä ja hänestä itsestään. Julkean reippaasti tuo mies oli saapunut heidän taloonsa, ja kohta ensi päivinä hän tarttui huolettomasti leikitellen ohjaksiin suunnatakseen heidän kohtaloaan oman tahtonsa mukaan. Hänen vallatonta oikkuaan saivat vanhemmat kiittää pelastuksestaan. Tänään hän itse, Lenore, oli vielä voinut laskea leikkiä tuon loistavan maailmanmiehen kanssa, olihan tämä vierasystävä, jonka kanssa oltiin samalla tasolla; mutta kuinka oli häntä kohdeltava huomispäivästä alkaen? Huomenna hän oli suuri herra Lenoren rinnalla, ja isä todellisuudessa hänen alamaisensa. Lenoren ylpeys kuohahti korkealle tuon miehen olemusta vastaan, jonka voiman ja tenhon hän tästä hetkestä lähtien tunsi niin elävästi; hän päätti kohdella häntä kylmästi, hän mietiskeli millä sanoin häntä puhuttelisi ja minkälaisia vastauksia antaisi; ja yhä uudelleen lenteli hänen sielunsa tuon mahtavan vieraan kuvan ympärillä, niinkuin säikähtynyt lintunen lentelee pesänsä ryöstäjän ympärillä.
"Mitä aiot tehdä, Oskar?" kysyi paroonitar.
"Isä ei saa suostua!" huudahti Lenore lujasti.
"Entä mikä on sinun ajatuksesi?" kysyi vapaaherra puolisoltaan.
"Valitse, mikä sinut pikimmin vapahtaa tästä tilasta, mikä korjaa sinulta pois huolen, apeuden ja epävarmuuden, jotka sinua nyt joka hetki hiljaa kalvavat. Lähtekäämme täältä kauas muuanne, missä intohimot käyvät vähemmän raakoina ja inhoittavina, kauas pois tästä maasta. Kaikkein ahtaimmissakin oloissa tulee meidän rauhallisempi olla kuin täällä."
"Sinä neuvot siis suostumaan hänen tarjoukseensa", sanoi hänen miehensä. "Joka on vuokrannut osan, se ottaa arvatenkin koko tilankin mielellään haltuunsa."
"Ja maksaa meille eläkettä!" huudahti Lenore.
"Sinä olet hupsu tyttö", sanoi isä; "te molemmat kiihoitatte itseänne aivan turhan takia. Tarjous on liiaksi tärkeä, jotta sen voisi kädenkäänteessä hyljätä tai hyväksyä. Minä tahdon sitä lähemmältä miettiä. Sinun Wohlfartillasi on sitten tilaisuus punnita tarkemmin vuokraehtoja", hän lisäsi kääntyen paremmalle tuulelle.
"Kuule sitä, isä, mitä Wohlfart sinulle sanoo, ja pane arvoa myöskin sille, mistä hän vaikenee."