Vapaaherran hän oli piankin saanut täydellisesti valtaansa. Isäntä paran tottumukseksi tullutta äreämielisyyttä hän ei säälinyt vähääkään, eikä hän sallinut hänen puhjeta katkeroihin valitusvirsiin tai tuikeisiin hyökkäyksiin Antonia tai omaa tytärtään vastaan, antamatta hänen hetipaikalla tuta tehneensä vääryyttä. Siten hän sai vapaaherran pysymään kauniisti aisoissa ainakin hänen läsnäollessaan. Sen sijaan hän teki hänelle monessa asiassa mieliksi, milloin se vain sopi yhteen hänen oman mukavuutensa kanssa. Hän auttoi häntä pelaamaan whistiä, neuvoen puhkomaan pieniä merkkejä korttilehtiin jotta tuntisi ne; Lenorelle hän opetti pelin aakkoset ja kiskoi Antonin säälittä neljänneksi mieheksi pelipöytään. Siten hän auttoi vapaaherraa entistä hauskemmin kuluttamaan pitkät ikävät illat ja totutti ystävänsä istumaan miltei joka ilta perheen seurassa.

Ainostaan linnan naiset eivät näyttäneet tuntevan niitä etuja, joita Finkin läsnäolo ja väsymätön vireys tuotti kaikille muille. Paroonitar sairastui. Se ei ollut mikään ankara taudinpuuska, vaikka se tulikin äkisti. Vielä iltapäivällä hän oli puhellut iloisesti Antonin kanssa ja ottanut häneltä vastaan muutamia kirjeitä, jotka kaupunkilähetti oli tuonut vapaaherralle. Illalla hän ei sitten saapunutkaan teepöytään; vapaaherra itse piti hänen pahoinvointiaan pian ohimenevänä. Hän ei valittanut muuta kuin heikkouttaan ja lääkäri, joka puoliväkisin tuotiin Rosministä, ei osannut antaa nimeä hänen taudilleen. Hymyillen hän torjui kaikki lääkkeet luotaan ja sanoi itse olevansa varmasti vakuutettu, että hän kohta kääntyisi jälleen paremmaksi. Jotta ei sitoisi puolisoaan ja Lenorea yhtämittaa sairashuoneeseen, halusi hän välistä ottaa osaa perheen seurusteluiltoihin; silloin hän ei jaksanut kauan istua pystyssä, vaan laski päänsä lepäämään sohvan pielukselle.

Siten hän piti ääneti seuraa toisille; hänen katseensa seurasi levottomasti vapaaherra ja tutkivaisesti Lenorea, kunnes molemmat istahtivat pelipöydän ääreen; silloin hän helpotuksesta huoahtaen kallistui lepäämään kuin ainakin rasittavan päivätyön jälkeen.

Anton katseli potilasta sydämellisen osanottavaisesti. Kun hänen vuoronsa oli pelissä "passata", ei hän koskaan laiminlyönyt käydä varpaisillaan sohvan luo ja kysellä sairaan vointia. Hän oli iloinen saadessaan ojentaa tälle vesilasin tai toimittaa joitain tehtäviä. Alati hän ihaili noita hienoja kasvoja, jotka kalpeina ja laihtuneinakin olivat säilyttäneet jalot piirteensä. Paroonitar oli hänestä ylimysnaisen ihannekuva, laatuaan niin täydellinen, että jokaisen sydän ilahtui, kenellä vain oli onni olla hänen läheisyydessään. — Anton ei voinut päästä eroon epäluulosta, että paroonittaren sairauteen oli syynä jokin ulkonainen aihe, kenties jokin niistä kirjeistä, jotka hän itse oli tälle jättänyt hänen sairastumispäivänään. Muuan niistä oli ollut ulkoasultaan törkeän näköinen, sen osoite oli kirjoitettu vapisevalla mieskädellä, ja Anton oli jo silloin aavistellut, että sen täytyi sisältää jotain ikävää. Eräänä iltana, toisten istuessa pelipöydässä, oli silkkipielus pudonnut alas sairaan pään alta. Kun Anton oli kiirehtinyt korjaamaan pieluksen paikoilleen ja sairas laskenut sille vaivaloisesti päänsä, katsahti hän kiitollisesti Antonia silmiin ja sanoi hänelle hiljaa, kuinka heikko hän oikein oli. "Minä haluan vielä kerran puhella kahdenkesken teidän kanssanne", hän jatkoi hetken vaiti oltuaan; "ei nyt, mutta se aika ehkä on piankin tuleva"; ja tällöin hänen ylöspäin suunnatussa katseessaan oli niin tuskallinen ilme, että Antonin mieli tuli täyteen pahoja aavistuksia.

Ei vapaaherra eikä Lenore osanneet paljoakaan surra paroonittaren sairauden vuoksi. "Äiti on joskus jo ennenkin kärsinyt samanlaista heikkoutta", sanoi Lenore, "aina oli kesäilma hänen paras lääkkeensä, ja minä toivon nytkin ilmojen lämpenemisen parantavan hänet." Lenore ei nykyään kyennyt terävin silmin tarkkaamaan ympäristöään, sillä hän oli itsekin muuttunut. Monina iltoina hän istui aivan ääneti teepöydässä ja havahti kuin unesta, kun joku puhutteli häntä; toisina iltoina hän jälleen oli vallattoman iloinen. Hän vältteli Finkiä, mutta hän vältteli myöskin Antonin läheisyyttä; molempia kohtaan hän tunsi selittämätöntä arkuutta. Hänen kukoistava terveytensä näytti horjuvan; äiti ajoi itse hänet sairashuoneesta ulkoilmaan; silloin antoi Lenore satuloida hevosensa ja ratsasti yksinään metsään, missä hän kierteli tuntikausia tuimaa ravia, eikä lopulta pannut merkille edes sitäkään, kun närkästynyt pony hänen käskyään odottelematta vihdoin toi hänet kotia. Anton tarkkasi tuota muutosta surumielin, Hän tunsi syvästi sielussaan, että Lenoren ja hänen välit olivat tulleet toisenlaisiksi, mutta hän vältti puhumasta siitä neidon kanssa ja sulki surunsa omaan sydämeensä.

* * * * *

Oli helteinen toukokuun iltapäivä. Metsien yllä riippui mustia ukkospilviä, ja aurinko paahtoi kuumasti kuivaa maata; silloin palasi se mies, joka oli lähetetty kulkuvahtina talonpoikaiskyliin ja ilmoitti, että Kunaun metsässä lymyili vierasta väkeä; kunaulaiset olivat käskeneet kysymään, mitä niiden suhteen oli tehtävä. Fink hälytti työmiehet kotia ja lähetti sanan metsänvartijalle ja uuteen ulkokartanoon. Kun työmiehet vielä kokoilivat työkalujaan ja kantoivat niitä linnaan, ja rengit riisuivat hevoset aatrojen edestä ja varustautuivat ratsastamaan kotia, tulla karahutti ratsastava lähetti Kunausta tuoden tiedon, että puolalainen joukko oli tunkeutunut kylän metsään ja että kyläläiset pyysivät apua.

Kaikki kartanon miehet oli vallannut se mieluisa kiihotus, jonka sotainen hälytys ja seikkailujen toivo aina on omiaan synnyttämään.

"Pidätä muutamia työmiehiä täällä luonasi", sanoi Fink Antonille, "ja pidä vartiota linnassa ja kylässä; metsänvartijan sinä lähetät kartanon suojeluskunnan kera Kunauhun, minä ratsastan voudin ja renkien kanssa edeltä."

Hän juoksi talliin ja satuloi itse hevosensa, Karlin varustaessa itselleen paroonin ratsuhevosen. "Pankaappas nuo ukkospilvet merkille, herra von Fink", varoitti Karl; "ottakaa päällystakki yllenne, kohta puhkee oikea jumalanilma. Ensi yönä sataa kauraa kartanon peltoon." Fink huusi tuomaan skottilaisen hartiapeitteensä, ja pienoinen ratsasjoukko lähti nelistämään Kunauhun päin.