"Vanhan sotilaan vaimo ja tytär kiittävät lämpimästi kaikista toimenpiteistä, jotka tarkoittavat heidän turvallisuuttaan", vastasi vapaaherra arvokkaasti.

Joka taholta käytiin alttiisti avustamaan uusien siirtolaisten kotiinnuttamista. Kuormavankkurit purettiin, maanviljelysteknikko ja työmiehet saivat vaatimattoman asunnon karjakartanon väenrakennuksissa.

Työmiesten ensi toimena oli purkaa palttinakääreet ja köydet huonekalujen ympäriltä ja kantaa ne uuden isäntänsä huoneeseen. Linnan palvelusväki seisoi ympärillä ja katseli uteliaasti yksinkertaista kalustoa. Mutta muuan kappale sai heidät puhkeamaan ihmetyksen huutoihin, niin että Lenorekin astui lähemmäksi katselemaan. Se oli varsin merkillisen näköinen pieni sohva. Patjat olivat päällystetyt ison petoeläimen taljoilla, joissa kellanruskealla pohjalla oli säännöllisiä mustia läikkiä. Selkänojaksi ja sivupieluksiksi oli kolme suunnatonta kissanpäätä muutettu, ja itse teline oli taidokkaasti sorvatusta ja veistellystä norsunluusta.

"Kuinka viehättävä kapine!" huudahti Lenore ihastuneena.

"Jollei kapine ole teille vastenmielinen", sanoi Fink huolettomasti, "niin ehdotan vaihtokauppaa. Minun huoneessani on pieni leposohva, jolla tosiaankin lepään niin mainiosti etten mielelläni siitä luopuisi. Sallikaa siis miesten kantaa tämä kummitus johonkin linnan huoneeseen ja antakaa minun pitää leposohvani."

Lenore ei heti löytänyt sanoja vastatakseen näin käskevään pyyntöön, vaan kumarsi vaieten myöntymisen merkiksi. Ja kuitenkin kapinoi hänen mielensä vaihtokauppaa vastaan. Kun hän tuli omaan huoneeseensa, näki hän kissasohvan asetetuksi sinne. Se kävi yhä enemmän hänen harmiinsa, hän huusi Suskaa ja Johannia ja käski näiden kantaa sohva jonnekin muualle, mutta molemmat nostivat ankaran melun ja väittivät, ettei tuo muhkea elukka ollut missään niin hyvin paikallaan kuin armollisen neidin huoneessa, niin että Lenoren oli pakko liikanaista huomiota välttääkseen ajaa heidät ulos ja kärsien tyytyä vaihtoon. Siten joutuivat Lenoren kauniit jäsenet lepäämään jaguarintaljoilla, jotka olivat Finkin voittosaalis uuden maailman aarniometsistä.

Jo seuraavana päivänä alkoivat uudistyöt täydellä todella. Niittymestari lähti vaakituskoneineen vainioille, työmiehet pantiin kaivamaan. Karl etsi päiväpalkkalaisia saksalaisista ja puolalaisista kylistä; omastakin kylästä löytyi joutilasta ja halukasta väkeä, ja muutaman päivän päästä oli puolisensataa miestä työssä vuokramaalla. Tosin ei kaikki ottanut sujuakseen ilman häiriötä, miehet olivat levottomia ja omissa aatoksissaan, ja lähikylissä asuvat saapuivat työhön epäsäännöllisemmin kuin oli suotavaa; mutta Finkin tuoma kantajoukko pysyi kuitenkin kiinteästi yhdessä, sillä hän itse osasi tehota miehiin ylpeällä tarmokkaisuudellaan sekä Karl ainaisella hyvätuulisuudellaan. Miesten sotilaallisia harjoituksia johtamaan saapui metsänvartija väsymättä metsämökistään, linnassa pidettiin säännöllisesti yövartiota ja kulkuvahteja lähetettiin täsmällisesti naapurikyliin. Sotainen henki levisi linnasta koko saksalaiseen ympäristöön. Pian kehittyi töyhtöhattuisessa parvessa hyvä joukkohenki, sotilaskurin ankara mieliintakominen alkoi sujua siloisesti, ja kohta oli Fink aivan pääsemättömissä vieraista irtolaisista, jotka tulivat pyytämään että heillekin annettaisiin vormupuku ja kivääri, hyvä palkka ja runsas ruoka sekä helppo työ hänen kaartissaan. "Vahtitupa on kunnossa", sanoi Fink Antonille, "mutta annahan vielä puhkaista ampumareikiä alikerran ikkunalaudoituksiin."

* * * * *

Linnassa kannettiin ankaran ajan tuomia rasituksia vereksellä virkeydellä ja rohkeudella. Jokaisen sen asukkaan yksilölliseen elämään toi talon vieras uutta sisältöä; myöskin kartanonhoidossa tunnettiin hänen läsnäolonsa, ja metsänvartija oli ylpeä saadessaan tutustuttaa sellaisen herran vaatimattomaan riistaansa. Fink oli ahkeraan Antonin mukana pelloilla, ja sekä Anton että Karl tottuivat kysymään häneltä neuvoa. Hän osti kaksi jykevätä vaunuhevosta, omaksi mukavuudekseen ja niittytöitä varten, kuten hän sanoi, mutta hän antoi niiden ahertaa joka päivä kartanon töissä ja nauroi ystävänsä pataluhaksi, kun tämä avasi hänen hevosilleen oman konton kirjanpidossaan ja laski niiden hyväksi suoritetut päivätyöt.

Anton itse oli hyvin onnellinen saadessaan jälleen pitää ystävänsä lähellään. Hiukkasen muinaista rattoisaa tunnelmaa oli palannut heidän välilleen, noiden vanhojen takapihailtojen tunnelmaa, jolloin molemmat nuorukaiset olivat tarinoineet keskenään niinkuin vain nuorukaisten on tapana tarinoida, milloin haastellen lapsellista hullutusta, millein viisastellen elämän korkeimmista asioista. Monessa suhteessa Fink tosin oli muuttunut, hän oli käynyt levollisemmaksi ja, kuten Anton sen ilmaisi konttorikielellään, "vankemmaksi". Mutta yhä edelleen ja entistä enemmänkin hän oli taipuvainen käyttämään muita ihmisiä vaihtelevien oikkujensa mukaan hyväkseen ja puolittain ylenkatseellisesti kohtelemaan heitä leikkikaluinaan. Hänen elinvoimansa oli entisellään. Vaikka hän aamuisin hääräili työmiestensä kanssa uudisniityillä, päivällä kierteli metsänvartijan kanssa metsiä ristiin rastiin, iltapäivällä ratsasti Antonin varoituksista huolimatta peninkulmamääriä epävarmaan ympäristöön hankkimaan tietoja ja solmiamaan uusia yhteyksiä, paluumatkallaan tarkastellen kartanon ja lähikylien etuvartioita, niin oli hän illalla paroonittaren teepöydässä yhä entinen iloinen seuranpitäjä, väsymättömän kekseliäs ja rattoisa, kunnes Antonin täytyi monesti merkeillä varoittaa, etteivät emännän voimat olleet yhtä tyhjentymättömät kuin hänen omansa.