"Ei meistä yksikään", Karl vastasi. "Rosvot olivat julkeudessaan rakentaneet itselleen nuotion lähelle metsänreunaa, mihin me ratsumiehet olimme asettuneet ketjuun. Kekäleet kytivät vielä sateen kostuttaminakin, ja sen kautta nuo räivät itse ilmaisivat jälkensä. Me nousimme hevosen selästä, hiivimme perään ja karkasimme äkkiarvaamatta niiden kimppuun. Ne laukasivat pyssynsä ja ottivat lipetin viidakkoon. Siellä ne hävisivät näkyvistämme pimeän selkään. Kesti kauan, ennenkuin jalkamiehet pääsivät metsän halki meihin yhtymään; ilman pyssynpauketta ja melua ne eivät olisi meitä löytäneetkään. Herra von Fink kuvasi meille hetikohta teidän piilopaikkanne. Hän kuljettaa paraikaa vankeja maantielle; ne viedään linnaan, ja huomenna me lähetämme ne saksalaisten joukkojen huostaan."
"Mutta että herra von Fink jättikin teidät ypö yksin tänne metsän sydämeen", virkkoi rehellinen kylänvouti päätään pudistellen; "minusta se oli perin uskallettua."
"Minä itse pyysin häntä lähtemään", vastasi Lenore kiireisesti; ja vaikka olikin pimeä, loi hän katseensa maahan.
Puolitiessä kylään mennessä tuli Lenoren pony kulkijoita vastaan. Neudorfissa peri Karlkin takaisin vapaaherran ratsun renkien hoteista ja saattoi Lenoren linnaan. Oli jo myöhä ilta, kun he sinne saapuivat. Lenoren pitkä poissaolo oli saanut äidin tulimmaiseen tuskaan ja vapaaherran kaikkein pahimmalle päälle. Nopeasti riistäytyi Lenore kaikista kyselyistä ja kiirehti turvaan omaan huoneeseensa. Kotvan perästä saapui myöskin Fink metsänvartijan seurassa Kunausta ja toi mukanaan molemmat vangit, jotka kädet selän taakse köytettyinä astuivat uhitellen vartijainsa välissä ja nostelivat riikinkukonhöyheniään niin korkealle kuin mielisivät mennä sunnuntaitansseihin kyläkapakkaan.
"Tämän te vielä saatte maksaa", murahti toinen heistä puolaksi saattajilleen ja puristi kahlitut kätensä nyrkkiin.
4.
Yhä vielä sateli. Päivän koittaessa olivat taivaan portit hetkeksi sulkeutuneet, mutta ainoastaan avautuakseen kohta uudestaan ja syytääkseen vettä kaksinkertaisella voimalla. Niityntekijät olivat varahin aamulla lähteneet työmaalleen, mutta olleet pian pakotetut palaamaan takaisin. Nyt he istuivat vaitonaisina linnan vahtituvassa ja kuivailivat uunin edessä likomärkiä vaatteitaan.
Vapaaherra lojui nojatuolissa peräkamarissaan; hän antoi vanhan Johannin lukea hänelle sanomalehtiä, jotka taas eilen olivat hyvästä aikaa päässeet tunkeutumaan linnaan asti. Palvelijan yksitoikkoinen ääni kertoi pelkistä ikävistä asioista; sadepisarat ropisivat katonräystäällä ja myrskytuuli pieksi kohisten ja ulvoen linnannurkkaa; kaikki luonnonäänet säestivät särähtävin epäsoinnuin lukijan sanoja.
Anton työskenteli kirjoituspöytänsä ääressä. Hänen edessään oli oikeusneuvos Hornilta tullut kirje, jossa tämä ilmoitti, että sukutilan pakkomyynti oli määrätty toimitettavaksi ensi talven puolivälissä; kohta tästä virallisesti kuulutettua oli tullut tieto, että monet tilan kiinnityksistä olivat siirtyneet entisiltä haltijoilta uusiin käsiin, ja syytä oli peljätä, että vain yksi ostelija oli hankkinut ne itselleen, vaikka monia eri nimiä käyttäen. Kirjeen vaikutuksen painostamana Anton jäi murhemielin mietiskelemään vapaaherran vaaranalaista asemaa.
Viereisessä huoneessa piti Fink seuraa naisille; paroonitar makasi sohvalla, peitettynä Lenoren hartiahuivilla. Hän katseli ääneti eteensä, ja vain silloin kun tytär astui hänen luokseen kysyen hellästi hänen vointiaan, nyökkäsi hän tälle hymyillen ja lausui rauhoittavia sanoja. Lenore istui akkunanpielessä tehden jotain kevyttä käsityötä ja kuunteli ihastuneena leikkipuheita, joilla Fink osasi ilostuttaa huoneen sadeharmaata raskautta. Hän olikin tänään rajuilmasta huolimatta kaikkein veikeimmällä päällään. Välistä helähti Lenoren kirkas nauru tammioven läpi naapurihuoneeseen; silloin Anton unohti tilanmyynnit ja kiinnekirjat, tuijotti otsa rypyssä oveen ja oli katkerasti tietoinen siitä, että hänelle kohta koitti uusia kamppailuja perheen olemassaolon puolesta.