Mutta ulkona vain satoi kuin saavista kaatamalla, kohisi tuuli, ulvoi ilma. Valittavasti karjui myrsky metsänharjalta haikeuttaan vainioiden ja linnan yli. Se lennätti taukoamatta irtikiskomiaan havunneulakimppuja linnaa kohti; pelloilla kasvavista villeistä kirsikkapuista se reuhtoi lehdet ja valkeat kukat ja tanssitti niitä hurjassa piirihypyssä ilmojen halki, paiskasi ne sitten maahan, naulitsi ne raskain sadepisarin kiinni saviliejuun ja ulvoi: "Pois kaikki hymy ja hohde, mustaa murheenväriä pitää kaiken kantaa, mikä vain linnaan kuuluu!" — Puiden kimpusta tuo hurjapää riensi kolhimaan nyrkeillään linnanmuureja, kiskoi ja tärisytti tornin lipputankoa, syyti vettä pilvistä saavittain akkunaruutuja vastaan, sukelsi pää edellä hurjasti voihkien savupiippuihin ja jyrisytti ovia kuin henkensä edestä. Jokaisesta aukosta se huuteli sisään: "Kaitkaatte taloanne, sillä turma lähestyy!" Sellaista meteliä se piti tuntikaudet, mutta sisässä istujat eivät ymmärtäneet sen puhetta.
Siksipä ei myöskään kukaan pannut merkille ratsastajaa, joka kiivaasti hoputti väsynyttä hevostaan kylän läpi linnaan päin. Vihdoin paukkui vasara paaluaitauksen porttiin, yhä kärsimättömämmin kajahtivat sen iskut, ja äänekkäitä huutoja kuului pihalta ja portailta. Anton avasi oven, ja asestettu mies, likomärkä ja valuen maantien rapaa, astui sisään hänen huoneeseensa.
"Sinäkö se olet!" huudahti Anton ällistyneenä. "Ne tulevat", ilmoitti Karl, katsellen varovaisesti ympärilleen; "säilyttäkää malttinne, sillä tällä kertaa on vierailu aiottu meille."
"Vihollisetko?" kysyi Anton nopeaan. "Kuinka suuri parvi niitä on?"
"Mitään parvea en ole nähnyt", vastasi Karl totisesti, "vaan kokonaisen sotajoukon; viitakemiehiä on tuhatkunta, ratsumiehiä sadan paikkeilla. Ne ovat matkalla yhtyäkseen pääjoukkoon. Olen kuullut, että niiden on käsketty ottamaan mukaansa kaikki asekuntoiset puolalaiset miehet ja riistämään aseet saksalaisilta yhdyskunnilta."
Anton avasi sivuhuoneen oven ja pyysi Finkiä käymään hänen puheilleen.
"Ahaa", huudahti Fink, kun hän sisäänastuessaan näki Karlin, "sillä, joka tuolla tapaa tuo mukanaan huoneeseen puolet maantien loasta, ei ole hyviä uutisia tuotavana. Miltä taholta vihollinen lähestyy, kersantti?"
"Neudorfin koivumetsästä ne samoavat tännepäin tiheänä joukkona. Tämän kylän miehet istuvat joukolla kapakassa, ryyppivät paloviinaa ja kinastelevat keskenään."
"Ei ainuttakaan merkkitulta ole palanut, ei ainuttakaan ilmoitusta ole vielä tullut lähikylistä", huudahti Anton akkunan äärestä. "Ovatko Neudorfin ja Kunaun saksalaiset sitten nukkuneet keskellä päivää?"
"Ne tulivat itsekin yllätetyiksi", kertoi kovanonnenviestin tuoja. "Heidän vahtinsa olivat jo eilen illalla havainneet vihollisen, joka kulki puolisen penikulman päässä Neudorfista Rosminiin vievällä valtatiellä. Kun se oli poikkeamatta jatkanut matkaansa Neudorfin tienhaaran ohi, tulivat kyläläiset hyville mielin. Heidän ratsumiehensä seurasivat etäältä viitakemiehiä, kunnes näiden jälkijoukko oli häipynyt heidän näkyvistään. Mutta yöllä ne peijakkaat pyörähtivätkin takaisin ja hyökkäsivät aamuhämärissä kylään, missä elämöivät kuin paholaiset. Kylänvouti iskettiin täyteen haavoja, hän on mennyttä miestä ja voihkii verissään pahnoillaan, hälytystorni sytytettiin palamaan; sen sauhun näkisi tännekin metsänreunan yli, jollei sataisi niin rankasti. Nyt on vihollinen jakautunut eri osiin nuuskiakseen läpikotaisin kaikki saksalaiskylät; muuan joukko menee Kunauhun, toinen uuteen ulkokartanoomme ja pääjoukko tulee tännepäin."