"Kuinka paljon meillä on vielä aikaa varustautuaksemme niitä herroja vastaanottamaan?" kysyi Fink.
"Tällaisella säällä tarvitsee jalkaväki tuntikauden tänne keritäkseen."
"Onko metsänvartijaa varoitettu", kysyi Anton, "ja tiedetäänkö ulkokartanossa mitään vaarasta?"
"Ei ollut enää aikaa lähettää niille sanaa; ulkokartanoon on Neudorfista pitempi matka kuin tänne, ja minä olisin kenties ennättänyt liian myöhään linnaan. Meidän merkkiroviomme minä sytytin, mutta tällaisella sateella siitä ei näy tulta eikä savua; kaikki merkit ovat nyt turhia."
"Jolleivät ne itse ole osanneet pitää varaansa", sanoi Fink nyökäten myöntävästi, "niin emme mekään voi enää tehdä mitään heidän hyväkseen."
"Metsänvartija on vanha kettu, jota ei kukaan saa hännästä kiinni", virkkoi Karl; "mutta ulkokartanon vouti ja hänen nuori vaimonsa — taivas heitä armahtakoon!"
"Pelastakaa toki meidän väkemme!" huudahti rukoileva ääni Finkin viereltä. Lenore seisoi äkkiarvaamatta keskellä huonetta, kädet ristissä rinnalla.
Anton riensi sulkemaan oven, josta Lenore oli kenenkään huomaamatta tullut sisään. "Entä armollinen rouva?" hän huudahti huolissaan.
"Hän ei ole vielä kuullut mitään", vastasi Lenore kiireisesti. "Mutta lähettäkää toki joku ulkokartanoon, auttakaa voudin perhettä sieltä pakenemaan!"
Fink etsi lakkiansa. "Taluttakaa hevoseni ulos tallista", hän sanoi
Karlille.