"Sinä et nyt jouda sinne lähtemään", huudahti Anton sulkien häneltä tien; "minä otan sinun hevosesi."
"Anteeksi, herra Wohlfart", puuttui Karlkin väittelyyn, "ehkä minun sallitaan ottaa herra von Finkin hevonen — minä kykenen vielä ratsastamaan huikean matkan."
"Sama se minusta", päätti Fink. "Metsänvartijan ja mitä muita miehiä vain tavoitatte te lähetätte tänne linnaan, naiset, hevoset ja lampaat toimittakaa piiloon metsään. Voudin pitää kuljettaa elukat syvälle metsän pimentoon ja vaarinottaa linnaa hiekkahaudan partaalla kasvavista vanhoista petäjistä. Mutta itse te pysykää hevoseni selässä, joka minun on surukseni uskottava teidän koipienne väliin lähipäiviksi. Ratsastakaa sitten suoraapäätä Rosminiin ja etsikää käsiinne lähin osasto meidän sotaväkeämme, sille viekää meiltä sana, että me tarvitsemme kiiruimman kautta apua, ratsuväkeä mikäli mahdollista mukaan."
"Meidän punalakkimme [husaarit] kuuluvat olevan tunnin matkan päässä Rosminista", sanoi Karl poislähtiessään; "Kunaun seppä huusi sen perääni, kun ratsastin hänen ohitseen."
"Mitä vain saatte sotaväkeä liikkeelle, se tuokaa tänne. Sillä aikaa kuin te satuloitte hevosen, minä kirjoitan pari riviä ylipäällikölle."
Karl vei kätensä ohimolleen, pyörähti kannoillaan ympäri ja, juoksi portaita alas; Anton seurasi hänen kintereillään. Karlin kiinnittäessä ratsulle mahavyönsolkia huusi Anton hänelle kiireisesti: "Ohi ratsastaessasi huuda kartanonväki karjapihalla kokoon; minäkin lähden hetipaikalla sinne. — Sinä, poika parka, ennätit tänään tuskin syödä aamiaistakaan, ja sinulla on sangen vähän toiveita saada lähitunteinakaan mitään suuhusi." Hän juoksi takaisin linnaan, nouti keittiön puolelta likööripullon, leipäkyrsän ja kinkun jäännökset, työnsi nämä eväät säkkiin ja kurotti sen ynnä Finkin kirjeen ratsastajalle, joka oli juuri lähtemässä linnanpihasta.
"Kiitos vain", sanoi Karl puristaen Antonin kättä, "te pidätte kaikesta huolta. Mutta nyt on minulla vielä pyyntö teille: ajatelkaa toki itseännekin, herra Wohlfart; tämä puolalainen roskakartano ja sen kehno komento eivät ole sen arvoiset, että te panette henkenne niiden hyväksi alttiiksi. Kotona olisi eräiden vaikea kestää surua, jos teille jotakin tapahtuisi."
Anton puristeli lämpimästi uskollisen toverin kättä. "Voi itse hyvin matkallasi, minä teen täällä velvollisuuteni; äläkä unohda lähettää metsänvartijaa tänne, ja ennen kaikkea pelasta voudin vaimo. Sotamiehet tuo tänne metsätietä myöten."
"Älkää siitä huolehtiko", sanoi Karl hilpeästi; "tämä hieno raudikko saa tänään tuta nahassaan, mihin vanhat husaarinreidet pystyvät." Näin sanoen hän heilutti lakkiaan ja katosi täyttä nelistä karjapihan rakennusten taa. Anton telkesi pihaportin, sitten hän kiiruhti vahtitupaan ja veti hälytyskellon nuorasta. Työnjohtajan hän käski järjestämään miehet, miehittämään takaoven eikä päästämään sisään ketään tiedustamatta tulijan nimeä ja asiaa, ei edes pakolaisiakaan. "Syökää runsaasti ja juokaa kohtuullisesti, meillä on tänään vielä kova urakka edessämme", huusi hän miehille poistuessaan. Ylhäällä omassa huoneessaan Fink tällä välin lataili kiväärejään. Lenore seisoi hänen vieressään ja ojensi hänelle seinältä mitä hän tarvitsi. Neiti oli kalmankalpea, mutta hänen silmissään paloi innostuksen tuli, joka ei jäänyt sisäänastuvalta Antoniltakaan huomaamatta. "Antakaa meidän miesten yksin huolehtia näistä vakavista leikkikaluista", hän pyysi neidin luokse käyden.
"Onhan tämä minun vanhempaini talo, jota te käytte puolustamaan", huudahti Lenore. "Isäni ei kykene johtamaan teitä. Te ette saa panna meidän takiamme henkeänne alttiiksi, jollen minä saa olla mukana."