"Minä pyydän häntä vaivautumaan hetikohta minun puheilleni", huusi tulistunut vanha herra; "teidän kanssanne en voi puhua sotilaallisista toimenpiteistä. Fink on kavaljeeri ja puolittain sotilas, hänelle tahdon antaa tarvittavat ohjeet. Mitä te siinä vielä kuhnailette!" ärähti hän tiukasti. "Luuletteko te nuoret miehet voivanne leikitellä minun kanssani, kun onnettomuudekseni olen sokea? Joka syö minun leipääni ja nauttii minulta palkkaa, sen täytyy toki ainakin panna arvoa käskyihini."
"Isä!" huudahti Lenore käsiään väännellen kynnykseltä ja katsahti rukoilevasti Antoniin.
"Te olette oikeassa, herra parooni", vastasi Anton. "Pyydän anteeksi, että tässä hämmingissä unohdin ensimmäisen velvollisuuteni. Minä lähetän herra von Finkin tänne tässä tuokiossa." Hän kiiruhti ulos huoneesta ja mainitsi eteishallissa Finkille paroonin ärtyneestä mielialasta.
"Hän on narri", hymähti Fink.
"Jouduhan nyt vain heti paikalla hänen luokseen", hoputti Anton, "muuten naiset saavat kärsiä hänen oikullisuudestaan." Sitten Anton kääräisi työmiehentakin ympärilleen ja juoksi takaportista sateessa karjakartanoon.
Siellä vallitsi hirveä hämminki. Saksalaisia perheitä naapurikylistä oli paennut tänne lapsineen ja niine vähine tavaroineen, joita hädissään olivat kerinneet ottaa mukaansa. Heitä istua kyyrötti tai makaili luhan lattialla parisenkymmentä henkeä, miehiä, naisia ja lapsia; vaimot voivottelivat, lapset parkuivat ja miehet tuijottelivat synkästi eteensä. Monet heistä kuuluivat maalaiskylien suojeluskuntiin, ja muutamilla oli pyssynsä mukana. Pihalla seisoivat heidän pienet rattaansa; niiden keskellä juoksenteli renkejä, hevosia ja lehmiä sekaisin. Anton huusi niittymestarin avukseen saadakseen edes jonkinlaista järjestystä aikaan. Luotettavimman rengin ja saksalaisen karjakon hoteisiin hän jätti kyntöhevoset ja nautakarjan. Rengin, joka oli päättäväinen mies, hän vei syrjään ja puheli hänen kanssaan eräistä paikoista hiekkahaudan viereisessä tiheikössä, joissa voi toivoa ihmisten ja elukkain voivan olla kätkössä ja vähin suojassakin sadeilmalla. Sinne piti rengin ajaa karja ja etsiä käsiinsä uuden ulkokartanon vouti, joka metsässä toimisi ylijohtajana. Sitten hän käski karjakon jättämään yhden lypsylehmän jälelle, avasi itse karjalle takaveräjän ja katseli kuinka miehet, elintarpeita selässään kantaen, ajoivat elikoita metsään.
"Mutta mitä me teemme paroonin ja näiden vieraiden hevosilla?" kysyi teknikko kiireissään.
"Ne on toimitettava muutamien vankkurien kera linnaan, kävi sitten miten kävi. Kukapa tietää vaikka mekin pakenemme, jos oikein hätä tulee."
Sitten Anton antoi kaikella kiiruulla lastata Karlin äskettäin maalaamiin vankkureihin moniaita säkkejä perunoita, jauhoja ja kauroja sekä heiniä niin paljon kuin mahtui. Palotynnörinkin eteen hän valjastutti hevoset ja täytätti sen raittiilla vedellä. Vieläkin satoi kuin saavista kaataen, ja sateen ryöpsinässä heittelivät rengit säkkejä, arkkuja ja myttyjä vaunuihin; kaikki ihmiset juoksivat kiireissään sikinsokin ja huusivat, itkivät ja sadattelivat saksan- ja puolankielin. Kun Anton joutui pakolaisten joukkoon, kävi naisten parunta vielä kovemmaksi, miehet piirittivät hänet keskeensä ja rupesivat kertomaan onnettomuuksistaan, lapset riippuivat itkien hänen takinhelmoissaan — tuo näytelmä oli perin surkea ja järkyttävä. Anton koetti lohdutella heitä: "Ennen kaikkea koettakaa pysyä, levollisina, me suojelemme teitä minkä voimme. Toivon että saamme sotaväkeä avuksi, ja siihen saakka teidän pitää oleskella linnan turvissa. Te olette uskollisesti ollut meidän rinnallamme tänä pahana aikana; niin kauan kuin meillä itsellämme on leipää, ette tekään jää ilman."
Neljännestunnin ankaran työn jälkeen Anton lähti linnaan. Rengit ajoivat vankkurit takaportille, pakolaisjoukko astui perässä. Yhä virtaili linnaan lisää väkeä, jotka olivat pelastuneet saksalaiskylistä; Kunaun seppäkin seisoi naapuriparven ympäröimänä pihaportilla odotellen sisäänpääsöä. Koko ihmislauma järjestettiin nyt jonoksi, joka säännöllisissä riveissä kulki portista pihaan, hevoset riisuttiin valjaista ja tavarat purettiin vaunuista. Naiset ja lapset Anton saattoi kahteen alikerran huoneeseen, jotka tosin akkunalaudoituksen takia olivat pimeät, mutta sittekin rattoisammat kuin kylmä riihenlattia tai sateen kastelema sänkipelto. Suurinta vaivaa oli hevosten sijoittamisesta; tiiviisti vieri vieressä niitä seisoi tusinan verta yhden ainoan avoimen katoksen alla, hädintuskin suojassa sateelta ja kohta odottavilta vihollisluodeilta. Vesisammio asetettiin keskelle pihaa ja perunavankkurit paaluaitaa vastaan, jotta omat ampujat saisivat hätätilassa niistä turvaa. Sitten kokosi Kunaun seppä kaikki asekuntoiset miehet ympärilleen; paitsi niittymestaria ja kartanon neljää renkiä oli niitä kaikkiaan viisitoista, useimmilla aseet mukana. Mahtavasti jymähtelivät heidän askeleensa linnan pitkässä käytävässä; he kulkivat isoon eteishalliin ja asettuivat Finkin niittytyöläisten rinnalle. Siten oli linnoituksen koko sotavoima koolla; metsästystakkiinsa pukeutuneena Fink asteli edestakaisin oman työmieskomppaniansa rintamaa. Anton kävi hänen luokseen ja ilmoitti, mitä hän tähän saakka oli saanut toimeen.