"Kumpiakin, äiti kulta."
Keittäjätär pidätti häntä vielä takinhihasta. "Mutta, herra Wohlfart, herrasväkeä varten ei koko talossa ole yhtään munia. Herra hyvästi siunatkoon, että tämän onnettomuuden pitikin tulla juuri tänään! Mitäs herra parooni sanookaan, kun ei saa illalliseksi munakokkelia?"
"Hitoille munat ja kokkelit", kivahti Anton närkästyneenä; "ei tänään tarvitse pitää niin tarkkaa lukua."
Hänen palatessaan eteishalliin huusi Fink hänelle vastaan: "Vahdit on kaikki asetettu paikoilleen, nyt voimme rauhassa odottaa vihollisen tuloa. Minä nousen ylös torniin ja otan muutamia pyssymiehiä mukaani. Jos jotain tapahtuu, niin siellä minut tavataan."
Sitten tyhjeni eteishalli ja talossa kävi jälleen hiljaiseksi. Vahdit seisoivat vaitonaisina vartiopaikoillaan ja tähystivät herkeämättä metsänreunaan; vahtituvassa istui varamiehistö ja puheli keskenään hiljaisella äänellä; ainoastaan lastenkamarissa ei melu ottanut asettuakseen, ja vilkas liike kävi alikerran pakolaishuoneiden ja keittiön välillä. Levottomasti odotellen Anton kierteli joka paikassa, sisältä ulos pihamaalle ja sieltä jälleen omaan huoneeseensa, missä hän sitoi vapaaherran asiapaperit langalla yhteen, ja sitten taas käytävillä ja niissä huoneissa, joissa pyssymiehet oleskelivat. Siten kului neljännestunti toisensa perästä; vihdoin astui Lenorekin ulos äitinsä huoneesta ja huudahti: "Tämä epätietoisuus on kerrassaan sietämätöntä!"
"Ei myöskään ulkokartanosta tule minkäänlaisia tietoja", vastasi
Anton synkästi; "mutta sade alkaa tauota, ja mitä tänään tulee
tapahtumaan, tulee ainakin toimitetuksi kirkkaassa päivänvalossa.
Tuolla pilvet jo repeilevät ja sininen taivas kuultaa lävitse. —
Kuinka rouva paroonitar nyt jaksaa?"
"Hän odottelee tyynin mielin kaikkea", sanoi Lenore.
Molemmat kävelivät kotvan aikaa ääneti edestakaisin eteishallissa.
Vihdoin Lenore pysähtyi Antonin eteen ja huudahti kiivaasti:
"Wohlfart, minusta on hirmuista, että te olette meidän takiamme
joutunut tähän tilanteeseen!"
"Onko tämä tilanne sitten niin hirveä?" kysyi Anton alakuloisesti hymyillen.
"Ehkä ei teidän tunnollenne", sanoi Lenore, "mutta te uhraatte meidän hyväksemme enemmän kuin ansaitsemme. Me olemme joka suhteessa niin kiittämättömät teitä kohtaan; muissa olosuhteissa te olisitte paljon onnellisempi." Hän asettui akkunaan ja puhkesi katkeraan itkuun.