"Ei muuta kuin humalainen liuta omia kyläläisiämme, jotka tuolla maantiellä samoavat Tarowiin päin." Fink näytti kädellään tummaa miesrykelmää, joka juuri katosi metsänreunan taa. "Hyvä vain, että pääsemme mokomasta roskaväestä eroon. Niillä on terveellinen pelko meidän harmaatakkejamme kohtaan, ja ne pitävät viisaimpana suunnata ryöstöhalunsa muuanne. Vieläkin on jokainen hetki ratkaisun viivyttämisessä meille eduksi; olemme juuri laskeneet, ettei apua käy parhaassakaan tapauksessa odottaminen tänne ennen huomista puoltapäivää. Ja kokonaisen vuorokauden kestävä vierailu tuskin käynee hupaiseksi noille metsäntakaisille herroille. — Mainio paikka tämä tornin katto, herra von Rothsattel. Nähdä täältä ei tosin voi paljoakaan, vähäsen männikön reunaa, teidän peltonne ja niiden hiekkareunustat; mutta puolustustoimiin tämä ylävä paikka on erinomainen. Tunteelliset sielut ovat kyllä pahoitelleet linnanne autiota ympäristöä, jossa tuskin kasvaa puuta ja ruohonkortta. Mutta minusta se juuri on mainiota; lukuunottamatta karjapihan ensimmäistä latorakennusta, jonne tästä kohdasta on linnuntietä matkaa kolmisensataa askeletta, ei vihollisen tarkkampujille tarjoudu ainuttakaan lymypaikkaa, joka olisi myyränkoloa suurempi. Niin pitkältä kuin pyssynluoti kantaa, me hallitsemme täältä tornista koko lakeutta yksinvaltaisesti. Ainoastaan tuo pensasistutus tuolla alhaalla on tiellä; se nauttii, luulen mä, neiti Lenoren erikoista suosiota."
"Myönnän itseni syylliseksi", sanoi Lenore.
"No niin", virkkoi Fink huolettomasti, "sitten te saatte maksaa sairaskulut, jos luoteja meihin osuu. Ainakin puolen tusinaa vihollisen pyssymiehiä löytää hyvän turvapaikan teidän pensastossanne."
"Se on Lenoren mielipaikka", virkkoi vapaaherra anteeksipyydellen. "Hänellä on siellä turvepenkki, ja se on ainoa paikka, jossa hän voi oleskella ulkoilmassa."
"Ahaa, se on toinen juttu", sanoi Fink; hän kääntyi Lenoreen päin, mutta tämä oli kadonnut isänsä viereltä. Kohta kuultiin pihanporttia avattavan ja Lenore nähtiin muutamia työmiehiä perässään rientävän istutusmaalle. Fink huusi kummissaan alas: "Minnekä nyt matka, neiti?" Lenore teki kädellään päättäväisen liikkeen, kävi sitten kiinni nuoreen näreenvesaan ja kiskoi ja reuhtoi sitä kaikista voimistaan, kunnes sai sen irtautumaan juurineen maasta. Työmiehet seurasivat hänen esimerkkiään. Muutamassa silmänräpäyksessä oli koko nuori taimisto kadonnut maan päältä. Sitten Lenore innoissaan tarttui kuokkaan ja hakkasi sillä turvepenkkinsä raunioiksi.
Anton oli yhdessä Lenoren kanssa istuttanut nuo vesat, molemmat olivat yhdessä iloinneet niiden juurtumisesta ja kasvamisesta ja niiden tekemästä hauskasta vaikutuksesta; joka päivä oli Lenore käynyt katselemassa ja kastelemassa hoidokkejaan, ja jokainen niistä oli ollut hänen persoonallinen ystävänsä. Anton katseli vaieten hävitystä, mutta lopulta hän ei malttanut olla sanomatta hiukan katkerasti: "Nuo hennot vesat tuskin olisivat tuottaneet vahinkoa; suotta sinä aiheutit niiden hävityksen."
"Ohoo", vastasi Fink, "neiti Lenore menettelee kuten varovainen linnanpäällikkö ainakin. Sellaisten ensimmäinen taidonnäyte on luoda puhtaaksi linnoituksensa ympäristö; ja tuollaisen vesaikon voi jälleen istuttaa minä kevätpäivänä hyvänsä. — Kantakaa vesat kauemmaksi karjapihaan", hän huusi työmiehille, "hajoittakaa myöskin kaivon lautakatos, lyökää reikä umpeen ja tuokaa laudat tänne linnanpihaan."
Kun Lenore palasi torniin ja asettui jälleen vapaaherran tuolin taa, nyökkäsi Fink hänelle kuten vanhempi toveri nuoremmalle, tarttui sitten kiikariinsa ja rupesi jälleen tarkastamaan metsänreunaa.
Tornissa oleva seurue jäi sinne vielä tuntikaudeksi, mutta kenelläkään ei ollut halua puhua; Finkinkin satunnaiset leikinlaskut lankesivat hedelmättömään maahan. Anton laskeutui alas pitämään väkeä järjestyksessä, mutta uudelleen vei halunsa hänet torniin, mistä hän toisten tavoin katseli hievahtamatta metsätielle päin. Vihdoin pitkän vaitiolon jälkeen Fink nakkasi sikarinsa menemään ja sanoi naapureilleen: "Alkaa tulla jo ilta; luulen että me osotamme vieraillemme liian suurta kunniaa, kun odottelemme heitä näin äänettömällä hartaudella. Kun tieto heidän marssistaan tuli meille, olimme me, Wohlfart ja minä, tarpeen täällä talossa; ja kun Karl jossain tuolla kaukana katkoo sääret minun kimoltani, niin ei meillä ollut ketään lähettää tiedusteluretkelle. Nyt tämä laiminlyönninsynti kostaa itsensä, me istumme täällä kuin vankilassa ja miehet uupuvat odotukseen, ennenkuin vihollinen suvaitsee edes näyttäytyä. On välttämätöntä, että joku meistä ottaa pari miestä mukaansa, istuu hevosen selkään ja lähtee hankkimaan lähempiä tietoja vihollisesta. Tämä hiljaisuus on minusta luonnotonta, koko avaralla lakeudella ei näy ainuttakaan ihmistä, ei edes sillä kulkevilla teilläkään. Minusta tuntuu merkilliseltä, ettei kahteen tuntiin ole enää tullut yhtään pakolaistakaan metsästä; myöskin Neudorfista tuonaan noussut savupilvi on tyyten kadonnut."
Anton varustautui ääneti lähtemään tornista. "Lähde sinä vain, poikaseni", sanoi Fink, "ota luotettavimmat miehet mukaasi ja katsasta miltä kylässä näyttää, mutta pidä varasi männikön puolelta. Odotahan silmänräpäys, minä tähystän vielä kerran metsää kaukoputkella." Hän katseli kauan eteensä, tutkien joka puuta metsän reunalla, ja laski vihdoin kiikarin alas. "Ei siellä näy mitään", hän sanoi miettiväisesti. "Jos niillä herroilla, joita odottelemme, olisi muita aseita kuin talonpoikaisviitakkeita, niin voisi ajatella jotain pirullista juonta heidän puoleltaan. Mutta kaikki tuo on mitä suurimmassa määrässä epävarmaa. Pidä vain silmällä metsää."