Anton lähti tornista, huusi mukaansa niittymestarin ja kaksi kartanon renkiä, antoi irroittaa paroonin ratsun ja kolme kaikkein rivakinta työhevosta sekä avautti sepällä pihanportin. Ratsastajat lähtivät ensin karjapihalle. Siellä vallitsi syvä rauha. Kanat, jotka Karl oli ostanut viikko sitten, kuopivat lantatunkiolla, kyyhkyset kuhertelivat vajojen olkikatoilla; pieni koira, joka oli juossut Kunaun sepän mukana, oli tehnyt itsensä hyljätyn karjakartanon kaitsijaksi ja haukkua luskutti epäluuloisesti ratsastajia. Peräkanaa he sitten päästivät täyttä ravia kylän läpi pysähtyen kapakan eteen; tarjoiluhuone siellä oli tyhjänä. Anton huuteli isäntää. Kotvan perästä tölmähtikin mies kalpeana ovelleen ja löi kätensä yhteen Antonin nähdessään.
"Vanhurskas Jumala, herra Wohlfart, että te olette vielä täällä! Minä kun luulin teidän jo kauan sitten paenneen linnan herrasväen kanssa Rosminiin tai sotamiestemme turviin. Aaprahamin Jumala sentään, minkälainen onnettomuus! Bratzky on istunut täällä minun turvassani ja yllyttänyt miehiä linnan herrasväkeä ja kaikkia saksalaisia vastaan. Mutta hän ei saanut heitä taivutetuksi käymään linnan kimppuun. Sitten lähti enin osa kyläläisiä Tarowiin yhtyäkseen puolalaisiin; ne, jotka jäivät kotiin, ovat piiloutuneet; minäkin olen kaivanut maahan, mitä kiireessä olen kerinnyt haalia kokoon."
"Missä viholliset nyt ovat?" kysyi Anton.
"En minä tiedä", huusi kapakoitsija; "sen vain tiedän, että paljon niillä on väkeä, oikein suuri sotajoukko, ja vormupukuisia ulaanejakin on mukana."
"Tiedättekö, onko metsä Neudorfiin päin turvallinen?"
"Kuinka se voisi olla turvallinen, eihän moneen tuntiin ole tullut ketäkään Neudorfista. Jos tie olisi vapaa, niin täytyisi puolet sen kylän asukkaista olla täällä, minun kapakassani tai teidän luonanne linnassa."
"Te olette oikeassa. Tahdotteko te jäädä tänne odottamaan puolalaisjoukkoja?" kysyi Anton kääntäen hevosensa poispäin; "linnassa teidän olisi varmempi olla."
"Kukapa sen tietää", huoahti isäntä. "En minä pääse täältä irti; jos lähden pois, niin voi koko kapakkani tulla hävitetyksi."
"Mutta entä naisväkenne?" kysyi Anton, pidättäen ratsuaan.
"Täytyyhän minulla olla väkeä apuna", vaikeroi epätoivoinen isäntä. "Vaikka ne ovatkin nuoria, täytyy niiden kestää täällä. Tuonaan tuli tänne Rebekka, sisareni tyttö; hän on kotonaan tottunut kaupantekoon. Hän tulee hyvin toimeen talonpoikain kanssa ja saa rahat heiltä irti, vaikka he olisivat ihan päissäänkin. — Rebekka", hän huusi sisään, "herra Wohlfart käskee kysymään, tahdotko sinä lähteä linnaan; siellä olisit turvassa niiltä villeiltä miehiltä."