"Taivas pysyy selkeänä", sanoi Anton, "siitä tulee tähtikirkas yö."
"Kunpa vain tietäisin, minkävuoksi ne ovat niin hulluja, että käyvät ryntäämään juuri tältä linnoituksemme vahvimmalta puolelta. Muu ei voi olla syynä, hyvä veli, kuin että sinun rauhallinen naamasi vaikutti niihin jänishousuihin kuin Gorgon pää. [Kreikkalaisen taruston käärmetukkainen naishirviö, jonka pää muutti katsojan kiveksi, kunnes Perseus-sankari hirviön tappoi]. Sinusta tullaan vielä laulamaan kaikissa vastaisissa slaavilaissodissa kuin kammottavasta ihmispelätistä ainakin."
Oli jo käynyt hämäräksi, kun naulaileminen vankkurien luona taukosi. Kuului komentosana, päälliköt huusivat nimeltä miehiä käymään käsiksi aisoihin, ja kuudet pyörillä kulkevat katokset lähenivät joutuisaa vauhtia noin kolmenkymmenen askeleen päähän linnan valtasivusta.
"Nyt se alkaa!" huusi Fink. "Pysy täällä ja puolusta alikertaa." Itse hän juoksi portaita ylös ja avasi yläkerroksessa kaikkien etuhuoneiden ovet, niin että voi katsella suoraan talon toisesta päästä toiseen. "Varokaa paitanne!" hän huusi vahtimiehille. Seuraavassa tuokiossa pamahti säännötön yhteislaukaus yläkerran akkunoita vastaan, lyijyluodit rapisivat sisään ruutujen läpi ja pudottivat siruja alas kipsikatosta. Fink sieppasi vihellyspillinsä, kimakka vihellys kajahti pitkin värähdyksin halki koko talon, ja ylhäältä tornista ja molemmista asuinkerroksista pamahtivat piiritettyjen vastalaukaukset. Ja nyt alkoi kummaltakin taholta säännötön ampuminen. Piiritetyt olivat edullisemmassa asemassa, heillä kun oli parempi suoja kivimuurien takana ja huoneissa oli pimeämpi kuin ulkona. Lyhyinä väliaikoina kuuluivat Finkin äänekkäät huudot: "Tähdätkää tyynesti, miehet, älkääkä näyttäkö itseänne!" Hän ennätti joka paikkaan, hänen keveät askeleensa, hänen heleä äänensä ja jolloinkin viskaamansa hurjat leikkisanat rohkaisivat jokaisen ampujan mieltä. Ne täyttivät ihastuksen ja kauhun värinällä myöskin Lenoren sydämen, joka ei enää tuntenut aseman hirvittävyyttä eikä vaipunut epätoivoon isän sairaloisesta ähkinästä ja äidin hiljaisesta valittelusta, koska rakastetun miehen ääni kajahti neidon korviin onnea lupaavana tervehdyksenä.
Lähes tuntikauden kesti taistelua linnanmuurien edustalla. Synkkänä kohosi tuo mahtava kivirakennus tähtien himmeässä valossa, ei lampunvilahdusta, ei ainuttakaan ihmishahmoa näkynyt akkunoista ulkona seisoville; ainoastaan jolloinkin jostain akkunannurkasta lieskahtava tulenliekki ja pamahdus todistivat linnassa olevan eloa. Kun asteli huoneriviä pitkin, voi siellä täällä erottaa tummia hahmoja seisovan pilarin varjossa; ehkäpä näki myöskin silmäparin loistavan jännityksestä ja pään kumartuvan tähystämään, paljastiko vihollinen jonkin jäsenensä luodille alttiiksi. Tuskinpa yksikään kaikista niistä miehistä, jotka nyt olivat sotapolulla, oli ennestään perehtynyt sodan verileikkiin; aurankurjesta, työkalujen äärestä, kaikenlaisista rauhallisista ammateista he olivat joutuneettanne yhteen, ja kokonaisen päivän tuskallinen jännitys, kuumeinen odotus kuvastui lujamielisempienkin miesten kasvoilla.
Kolkkoa mielihyvää tuntien Anton huomasi, kuinka levollinen hän itse oli ja kuinka pelottomia hänen miehensä. He olivat täydessä toimessa, he tekivät työtä kuten konsanaan, yksinpä hävittävässä surmantyössäkin ilmeni sitä työtehoa ja voimaa, jota uuttera ihminen osoittaa kaikissa toimissaan. Ensimmäisten laukausten ammuttua latasivat ja laukoivat akkunapielissä väijyvät miehet aseitaan niin rauhallisesti kuin olisi se ollut heidän tavallista päivätyötään. Rengin kasvoilla ei ollut sen huolestuneempaa ilmettä kuin muulloin hänen vetohärkien perässä astellessaan, ja nopsa räätäli käsitteli kiväärinsä perää ja piippua yhtä kätevästi kuin konsanaan silitysrautansa kahvaa. Ainoastaan pihalla seisovat vahdit tömistelivät levottomasti, mutta ei suinkaan pelosta vaan tyytymättöminä pakolliseen toimettomuuteensa. Välistä yritti jokin muita veikeämpi vekkuli pujahtaa Antonin selän taitse rakennuksen etuhuoneisiin päästäkseen laskettamaan laukauksensa; ja Antonin täytyi asettaa niittymestari pihaovelle vahtimaan, jottei tuota menoa pääsisi jatkumaan.
"Ainoastaan kerran vain, herra Wohlfart, päästäkää minut kerrankin paukuttamaan noita vintiöitä", pyyteli muuan Neudorfin nuori mies hartaasti.
"Odottakaa, kyllä teidänkin vuoronne pian tulee; tunnin kuluttua te astutte etupuolella olevain miesten tilalle", vastasi Anton.
Sillävälin kiipesivät tähdet yhä korkeammalle, ja kummallakin taholla pamahteli laukauksia harvasempaan, kuten olisi väsähtyminen jo vallannut taistelevat puolet.
"Meidän miehillämme on parempi taisteluvoima", sanoi Anton ystävälleen; "pihalla olevia miehiä on jo mahdoton pidättää siellä kauempaa."