"Ei sinne päinkään, uskollinen asetoverini", huudahti Fink vastaan. Lenore viskasi pyssyn kädestään ja vaipui lattialle isänsä jalkoihin, kätkien kasvonsa tämän polvelle. Isä kumartui hänen ylitseen, otti hänen päänsä käsiensä väliin, ja viime tuntien hermojen järkytys sai aikaan, että vanhus parka puhkesi suonenvedontapaiseen nyyhkytykseen. Tytär löi kiihkeästi käsivartensa isän kumaraisen varren ympäri ja piteli häntä äänettömästi sylissään. Siten syleilivät molemmat toisiaan, jo lopen murtunut ja kohta sammuva elämä sekä toinen, joka vasta puhkesi täyteen hehkuunsa.
Fink katseli ulos akkunasta; viholliset olivat peräytyneet kauas, ja johtajatkin ratsastelivat pyssynkantaman ulkopuolella edestakaisin, nähtävästi pitäen neuvoa keskenään. Fink astui nopeasti Lenoren luo, laski kätensä immen käsivarrelle ja lausui: "Minä kiitän teitä, armollinen neiti, että kävitte niin päättäväisesti rankaisemaan tuota kurjimusta. Nyt pyydän, että poistutte heti herra isänne kanssa tästä paikasta. Meidän on helpompi puolustautua, kun ei huoli teistä johda huomiotamme pois vihollisesta." Lenore lysähti kokoon hänen kosketuksestaan, ja kuuma puna kohosi hänen poskilleen ja otsalleen.
"Me lähdemme", hän vastasi soinnuttomasti ja maahan katsellen; "tule, isä." Hän talutti vapaaherraa, joka vastustelematta seurasi häntä, portaita ylös äitinsä huoneeseen. Siellä hän koetti sankarillisin ponnistuksin saavuttaa jälleen mielenmalttinsa; hän istahti sairaan vuoteen viereen eikä saapunut sinä iltana enää Finkin läheisyyteen.
"No, nyt me olemme omissa oloissamme", huudahti Fink vahtimiehille; "nyt, pojat, lyhyt välimatka ja tarkka tähtäys. Jos niiden mieli tekee puskea päänsä tätä kiviläjää vastaan, niin totta vie ovat veriset otsat heidän ainoa voittosaaliinsa."
Hän seisoi asetoveriensa keskellä ja tarkasteli terävin katsein vastustajain rivejä. Siellä vallitsi vilkas liike; yksityisiä osastoja palasi kylään, ratsastajat karahuttivat innokkaasti edestakaisin linnantiellä — ilmeisesti oli siellä jokin erikoinen puuha käynnissä. Vihdoin nähtiin erään ryhmän raahaavan kylästä paksuja lautoja ja moniaita tyhjiä vankkureita. Niiden yläosat irroitettiin ja nostettiin maahan ja alaosat pyörineen asetettiin riviin, aisat kylään ja takapyörät linnaan päin; sitten pantiin lautoja päällekkäin ja vierekkäin vaununpohjille ja niistä naulattiin kokoon rynnäkkökatoksia, jotka kiinnitettiin tangoilla vinosti pystyyn vaunujen varaan, siten että yläreunat pistivät muutaman jalan vaununreunan ulkopuolelle ja katokset voivat kukin tarjota suojaa viidelle tai kuudelle miehelle.
"Käykää kutsumassa herra Wohlfart tänne!" huusi Fink eräälle pyssymiehelle.
"Täällä kuului ammuttavan", sanoi Anton halliin saapuessaan, "haavoittuiko kukaan?"
"Ainoastaan tuo paksu ovi ja muuan tuosta roskajoukosta", vastasi Fink. "Tornista annettiin omin luvin vastaus vihollisen ensin ampumaan laukaukseen."
"Pihasta ei näe ainuttakaan vihollista. Ensin tuli muuan ratsasjoukko portille, joku siitä uskalsi lähestyä aivan aitaukseen kiinni ja yritti kurkistella sen yli. Mutta kun minä kiipesin meidän puolelta pystyyn, otti mies lipetin aivan kuin olisi nähnyt itsensä paholaisen."
"Katsoppas tuonne", sanoi Fink, "ne huvittelevat kyhäämällä kokoon pieniä muurinmurtajia. Niin kauan kuin tässä iltavalaistuksessa näemme eteemme, ei vaara ole suuri. Mutta yön aikaan ne pääsevät noiden pyörivien katosten turvin liika lähelle meitä."