"Jo riittää", huudahti Anton kalmankalpeana. "Te saatte vielä vastata sanoistanne." Ja siepaten hattunsa hän kiirehti viemään herra Jordanin kirjettä perille.
Ulkona oli kylmä tihusade, mutta sitä Anton ei huomannutkaan. Hän tunsi äärimmäistä epätoivoa; väkevämpi oli pitänyt häntä törkeästi pilanaan, loukannut kuolettavasti hänen nuorta, viatonta itsetuntoaan. Koko hänen elämänsä näytti olevan pilalla, hän tunsi itsensä perin yksinäiseksi ja avuttomaksi keskellä vierasta ja kolkkoa maailmaa. Hänen tunteensa Finkiä kohtaan sisälsivät osittain leimuavaa vihaa, osittain väkinäistä ihailuakin; tuo törkeä mies tuntui äskeisen loukkauksenkin jälkeen hänestä niin varmalta, itsetuntoiselta ja häntä itseään korkeammalta olennolta. Hänen sydämensä oli perin raskas, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Tässä mielentilassa hän saapui sen talon portille, minne hänen oli kirje jätettävä. Sen edustalla odottelivat herra Schröterin vaunut, hän pujottautui maahanluoduin katsein niiden ohi ja kykeni vaivoin toimittamaan asiansa vieraassa konttorissa, paljastamatta syrjäisille sydämensä surkeutta. Palatessaan jälleen ulko-ovelle hän kohtasi portailla isäntänsä sisaren, joka aikoi juuri nousta vaunuihin. Hän tervehti neitiä ja yritti kiiruhtaa tämän ohitse. Sabine jäi seisomaan ja katseli häntä ihmeissään. Palvelija ei ollut saapuvilla, ja kuski puheli pukiltaan kovalla äänellä erään vaunujen vastakkaisella puolella seisovan tuttavan kanssa. Anton, kävi avuksi, huusi kuskille, avasi vaunujen oven ja nosti neidin istuimelle. Sabine piteli ovea auki ja katsoi kysyvästi noihin mielenliikutuksen murtamiin nuoriin kasvoihin. "Mikä teitä vaivaa, herra Wohlfart?" hän kysyi hiljaa.
"Se menee pian ohi", vastasi Anton värisevin huulin ja sulki vaunujen oven. Sabine silmäsi häneen vielä kerran vaitonaisena, nyökkäsi sitten hänelle ja nojautui takaseinää vastaan, ja vaunut menivät menojaan.
Niin vähäpätöinen kuin tuo tapaus olikin, se antoi kuitenkin Antonin ajatuksille toisen suunnan. Sabinen osanottavainen kysymys ja hänen ystävällinen tervehdyksensä vaimensivat hänen mielensä ankeutta. Neidin käytöksessä voi huomata kunnioitusta, hänen sanoissaan inhimillistä myötätuntoisuutta. Tuo kysymys ja tervehdys, se pieni ritaripalvelus, jonka hän oli saanut tehdä talon nuorelle valtiattarelle, ne muistuttivat hänelle, että hän ei enää ollutkaan mikään lapsi, ei mikään avuton, heikko ja yksinäinen olento. Vaatimattomassa asemassaan hän nautti toisten puolelta arvonantoa, johon hän oli oikeutettu; ja hän tunsi olevansa velvoitettu säilyttämään ja ylläpitämään tätä arvonantoa. Hän kohotti taas reippaasti päänsä pystyyn ja päätti vahvasti mielessään, että kernaammin hän uskaltaisi tehdä mitä hyvänsä kuin alistua kärsimään pilkkaa ja halveksimista. Hän nosti kätensä ilmaan, aivan kuin olisi vannonut pyhän valan.
Konttoriin palattuaan hän päättäväisellä ryhdillä selosti herra Jordanille asiansa toimituksen, astui sitten vaieten ja huolettoman näköisenä paikalleen ja kävi käsiksi työhönsä.
Konttoriajan päätyttyä hän kiiruhti Jordanin huoneeseen. Siellä hän tapasi myöskin herrat Pixin ja Spechtin, jotka olivat juuri puhelemassa taannoisesta kohtauksesta sillä osanottavalla mielenkiinnolla, jota sellainen on omiaan syrjäisissä synnyttämään. Kaikki kolme herraa silmäsivät häneen epäröiden, kuten ainakin säälittävään miesparkaan, jota kohtalo on kovakouraisesti käsitellyt — hiukan hämillään, hiukan surkutellen ja hiukan halveksivastikin. Mutta Anton otti ryhdin, joka oli kiitettävä, kun otti huomioon, kuinka vähän hänellä oli kokemusta kunnianasioissa, ja sanoi kokoutuneille: "Herra Fink on minua loukannut, enkä minä aio sulattaa tuota loukkausta vain ilman muuta. Te molemmat, herra Jordan ja herra Pix, olette minun esimiehiäni, ja minä kunnioitan suuresti teidän kokemustanne. Teidän suustanne ennen kaikkea haluan kuulla, myönnättekö minun taannoisessa riidassa käyttäytyneen oikein."
Herra Jordan vaikeni varovaisesti, mutta herra Pix sytytti päättäväisellä ryhdillä sikarin, istahti uunin vieressä olevalle halkolaatikolle ja sanoi: "Te olette kelpo mies, Wohltart, ja minun mielestäni Fink oli väärässä."
"Se on minunkin mielipiteeni", myönsi herra Specht. "Hyvä oli, että käännyitte meidän puoleemme", virkkoi herra Jordan; "minä toivon, että asia voidaan selvittää hyvällä. Fink on usein tyly ja karkeasanainen, mutta ilkeämielinen hän ei kuitenkaan ole."
"En ymmärrä, miten loukkauksen voisi sovittaa, jollen ryhdy ratkaiseviin toimenpiteisiin", huudahti Anton apein mielin.
"Ettehän toki aikone vedota johtajaan?" kysyi herra Jordan pudistellen päätään; "se olisi varsin epämieluista meille kaikille."