"Kaikista enimmän minulle itselleni", vastasi Anton. "Minä tiedän, mitä minun tulee tehdä, ja minä haluan vain ensin kuulla teidän suustanne, että Fink on kohdellut minua halpamaisesti."
"Hänhän on vapaaehtoinen tarjokas", sanoi herra Jordan, "eikä hänellä ole oikeutta antaa teidän toimittaa hänen asioitaan, kaikkein vähimmän sellaisia, jotka koskevat jänisten ja peltopyiden surmaamista."
"Se riittää minulle", sanoi Anton, "ja nyt pyydän saada virkkaa teille, herra Jordan, pari sanaa kahdenkesken." Hän lausui tämän niin totisen näköisenä, että Jordan vaieten avasi makuuhuoneensa oven ja lähti hänen kanssaan sisälle. Siellä Anton tarttui prokuristin käteen, puristi sitä voimakkaasti ja sanoi: "Nyt pyydän teiltä suurta palvelusta. Lähtekää herra von Finkin puheille ja vaatikaa häntä minun puolestani huomenna konttorissa kaikkien herrojen läsnäollessa pyytämään anteeksi minua kohtaan tekemänsä loukkaus."
"Sitä hän tuskin tehnee", sanoi herra Jordan päätään pudistellen.
"Jollei hän sitä tee", kivahti Anton kiihkeästi, "niin haastakaa hänet sitten taistelemaan kanssani miekalla tai pistoolilla."
Jos herra Jordanin nähden hänen mustetolpostaan olisi yht'äkkiä kohonnut musta sauhu, tuo sauhu sitten tiivistynyt hirvittäväksi kummitukseksi, kuten vanhoissa saduissa kerrotaan, ja kummitus viimein karannut hänen kurkkuunsa, niin hän ei olisi voinut siitä pahemmin hätkähtää kuin nyt kuullessaan sankarimme uhkaavat sanat. "Lempoko teitä oikein riivaakaan, Wohlfart", hän viimein huudahti kun kykeni puhumaan; "te tahdotte antautua kaksintaisteluun herra von Finkin kanssa, joka on mestari käyttämään pistoolia, ja itse olette vasta puolivuotinen oppilas liikkeessämme — ei se käy päinsä, se on aivan mahdotonta."
"Olen käynyt kimnaasin loppuun ja suorittanut erotutkintoni, ja nyt olisin ylioppilas, jollen olisi kääntynyt kauppa-alalle! — Hitoille koko kauppa-ala, jos minä siinä käyn niin halpa-arvoiseksi, etten enää voi haastaa vihamiestäni kaksintaisteluun. Minä menen vielä tänä iltana herra Schröterin puheille ja vaadin eroani", huudahti Anton leimuavin silmin.
Herra Jordan katseli tuiki ällistyneenä ennen niin hyväluontoista oppilastaan, josta nyt äkkiä oli puhjennut hirvittävä jättiläinen. "Älkäähän toki noin kiivastuko, rakas Wohlfart", hän pyysi lepytellen, "minä lähden paikalla Finkin puheille, ehkäpä koko juttu saadaankin hyvällä sovitetuksi."
"Minä vaadin julkista anteeksipyyntöä konttorissa kaikkien kuullen", huudahti Anton samaan kiivaaseen sävyyn.
Tällävälin olisi syrjäisen ollut hauska katsella toiseen huoneeseen jääneitä herroja. Pix oli älykkään sotapäällikön oveluudella potkaissut puulaatikon lähelle makuuhuoneen ovea ja istui sillä näköjään hyvin välinpitämättömänä ja askaroiden vain sikarinsa kanssa, mutta herra Specht ei voinut pidättyä laskemasta korvaansa avaimenreijälle. "Ne tulevat taistelemaan pistooleilla", kuiskasi Specht, ihastuksissaan odotettavista suurista tapauksista ja noin verrattoman ylevien tunteiden ilmenemisestä. "Saattepa nähdä, Pix, juttu saa kamalan lopun; meidän kaikkien täytyy olla mukana hautajaisissa, kukaan ei saa puuttua. Minäpä toimitan asiat niin, että me naimattomat miehet saamme kantaa ruumista."