"Olisihan kuitenkin rohkaisuksi mielille", sanoi vanhus, "ja vesi jaettaisiin hyvin tarkasti kaikkein kipeimpään tarpeeseen. Jospa se lipeväkielinen Rebekka olisi täällä, niin ei hätää, hän kyllä meille vettä hankkisi. Nyt täytyy meidän panna joku toinen matkaan. Nuo penteleen peijuonit tuolla alhaalla eivät ole ilkeitä naisia kohtaan, kun näillä vain on tarpeeksi rohkeutta. Jos teillä ei ole vastaan, niin käyn valitsemaan jonkun hemppusistamme."
Metsänvartija kävi pohjakerrokseen ja huusi keittiönovelta sisään: "Suska!" Pieni puolatar hypähti ketterästi kuin varpunen esiin kellarisuojasta.
"Kuuleppas nyt, Suska", virkkoi metsänvartija harvakseen, "kun herra parooni nyt aamulla herää, niin hän vaatii itselleen raitista pesuvettä. Mutta nyt on vesi linnasta lopussa, kurkun kastikkeeksi on meillä olutta ja viinaa kyllä tarpeeksi, mutta kuka kristitty ihminen semmoisilla aineilla pesee kasvonsa ja kätensä? Otappa sukkelaan ämpärit käteesi ja käy noutamassa vettä, juokse alas tuonne purolle; sinä kyllä selviät helposti noista naapureistamme. Mutta älä jää kauaksi lörpöttelemään niiden kanssa, muuten me kaikki saamme ankarat torat armolliselta herralta. — Ja kuulehan vielä, kysy naapureilta, mitä ne seipäineen enää täällä tekevät, kun niiden ratsuväki on jo puittinut tiehensä. Sano ettei meillä ole mitään vastaan, vaikka jalkaväkikin laputtaa matkoihinsa."
Kuuliaisesti tarttui puolalaistyttö vesisankoihin, metsänvartija avasi hänelle takaportin ja Suska juoksi alas purolle. Levottomin katsein Anton seurasi hänen menoaan. Tyttö pääsi esteettömästi rannalle saakka, välittämättä yhtään puolalaisesta vahtimiehestä, joka parinkymmenen askeleen päässä katseli uteliaasti hänen hommaansa. Vihdoin meni viitakemies hänen luokseen, tyttö laski sangot maahan, löi käsivarret ristiin rinnalleen, ja molemmat alkoivat tarinoida rauhallisesti keskenään. Vihdoin tarttui viitakemies sankoihin, kumartui itse puron yli täyttämään niitä ja ojensi kukkuraiset vesiastiat tytölle. Varovaisesti tämä kantoi kallisarvoisen taakkansa linnaan, metsänvartija avasi hänelle jälleen portin ja sanoi myhäillen: "Mainiosti sinä teitkin urakkasi, kelpo Susanna! Mitä se vahti sinulle pajattikaan?"
"Pelkkiä tyhmyyksiä", vastasi tyttö punastuen. "Se käski minun avaamaan portin hänelle ja hänen tovereilleen, kun he jälleen tulevat linnan luo."
"No, tuopa ei ollut varsin vaarallista, jos hän ei muuta sanonut", virkkoi vanhus viekkaasti; "ne siis aikovat jälleen pyrkiä linnaan?"
"Niin aikovatkin; ratsumiehet lähtivät Rosminiin saksalaista sotaväkeä vastaan. Kun ne sieltä palaavat, niin tekevät ne kaikki yhdessä uuden rynnäkön linnaa vastaan, sanoi vahtimies."
"Tuskin me sentään niitä päästämme sisään", arveli metsänvartija. "Ei tästä portista pääse muut puolalaiskoivet vilahtamaan kuin sen sinun henttusi tuolta alhaalta puron varrelta. Lupasithan sinä toki sen hänelle, kun hän tulee yksin yön aikaan?"
"Kaikkea vielä", kivahti Susanna närkästyneenä, "mutta enhän minä rohjennut suuttuakaan sille veitikalle."
"Entäpä jos yritettäisiin vielä toisenkin kerran?" sanoi metsänvartija ja vilkutti silmää Antonille.