Ja sittekin hän tunsi itsensä vapaaksi. "Minä teen velvollisuuteni ja huolehdin ainoastaan Lenoren onnesta", hän ajatteli ääneen. — Mutta Lenoren onni? Hän ajatteli Finkiä ja tämän olemusta, joka alati tehosi häneen mahtavasti ja ylimielisyydellään kuitenkin niin usein suututti häntä. Tunsiko ystävä vastarakkautta impeä kohtaan, ja antaisiko hän kahlehtia itsensä näihin surkeisiin olosuhteisiin? "Lenore parka!" hän huudahti itsekseen.
Sellaisissa mietteissä Anton istui läpi yön, kunnes pohjoisella taivaanrannalla syttyi kirkas juova, joka levisi itäänpäin, mistä keskitaivaalle kohosi kelmeän harmaa hämärä, uuden päivän kammoa herättävä airut. Silloin Anton silmäsi vielä kerran ympäri maisemaa; jo voi hän laskea puolalaiset vahdit, jotka kaksittain yhdessä saarsivat linnan joka taholta; siellä täällä välkähteli viitakekeihään kärki kirkastuvassa valossa. Anton kumartui herättämään toverinsa, joka oli nukahtanut keskelle kuoliaaksi ammutun miehen verilätäkköä. Sitten hän laskeusi alas vahtitupaan, heittäysi oljille, jotka metsänvartija huolellisesti levitti hänen alleen, ja nukahti juuri kuin leivonen lehahti ilmaan yökosteasta maasta tervehtääkseen iloisella viserryksellä aamuaurinkoa.
5.
Tuntia myöhemmin metsänvartija herätti nukkujan. Anton kavahti istualleen ja tuijotti typertyneenä outoa ympäristöään.
"Olipa melkein synti häiritä teitä", sanoi kelpo vanhus; "ulkona on kaikki rauhallista, vihollisen ratsuväki vain on poistunut Rosminin tietä pitkin."
"Poistunutko?" huudahti Anton. "Sittehän me olemme vapaat!"
"Muusta paitsi jalkaväestä", sanoi metsänvartija; "niitä on vieläkin kaksi yhtä meikäläistä vastaan, eivätkä ne näytä hevillä erkanevan meistä. — Ja vielä muuan seikka minun on mainittava. Pihasammiossa ei enää ole yhtään vettä. Puolet siitä on väkemme juonut suihinsa, loput viskattiin tuohon polttovehkeeseen. Minä en puolestani välitä mokomasta juomasta, mutta linna on täynnä ihmisiä, ja ilman juomavettä ne tuskin tulevat toimeen kokonaisen päivän mittaan."
Anton hypähti pystyyn. "Sepä oli ikävä aamutervehdys, ukkoseni."
"Kaivolle emme nyt pääse", jatkoi vanhus, "mutta mitähän olisi, jos lähettäisimme jonkun naisista purolle? Naisväelle eivät vahdit tehne mitään; ehkäpä ne hyvinkin sallivat niiden tuoda tänne jonkun sangollisen vettä."
"Jonkun sangollisen", virkkoi Anton, "siitä ei olisi meille paljonkaan apua."