"Kuinka he nyt jaksavat?" kysyi Anton hiljaa.
"Olemme koettaneet parhaamme mukaan sitoa heidän haavansa", vastasi
Lenore, "ja metsänvartija sanoi, että molemmista on vielä toivoa."
"Sitten te voitte jättää heidät näiden naisten hoitoon ja käydä itse lepäämään muutamiksi tunneiksi."
"Älkää puhuko minulle levosta", sanoi Lenore nousten pystyyn, "silloin kuin täällä on kuolema käynyt vieraana." Hän tarttui Antonia käteen ja vei hänet vastapäiseen soppeen, veti syrjään karkean peitteen ja osoitti se alla makaavaa liikkumatonta ihmishahmoa.
"Hän on kuollut!" sanoi Lenore soinnuttomalla äänellä; "hän kuoli minun käsiini, kun koetin asettaa häntä istumaan. Hänen verensä tahraa minun vaatteitani, eikä se ole ainoa veri, mikä tänään on vuodatettu. Minä se olen syypää tähän kaikkeen", hän huudahti, kasvoillaan hurjan tuskallinen ilme ja puristaen kovasti Antonin kättä; "minä se tein alun kaikkeen tähän verenvuodatukseen! En tiedä kuinka jaksan kantaa tämän yön kirouksen. Jos vielä kuulun joillakin siteillä tähän maailmaan, niin paikkani on tässä huoneessa. Jättäkää minut tänne, Wohlfart, älkääkä huolehtiko minusta."
Hän kääntyi syvästi järkytettynä poispäin ja istahti jälleen rahille olkivuoteen viereen. Anton peitti kuolleen miehen ruumiin ja lähti ääneti huoneesta.
Hän meni suoraa tietä vahtitupaan ja otti nurkasta kiväärin. "Minä lähden ylös torniin", sanoi hän metsänvartijalle.
"Kullakin on omat tapansa", murahti vanhus. "Toiset ovat viisaammat ja huilaavat väsymyksensä nukkumalla. Mutta siellä ylhäällä on vähän liiaksi raitista, hän tarvitsee viitan hartioilleen." Hän lähetti erään vahtimiehistä viemään talonpoikaiskauhtanan torniin ja käski hänen valvomaan siellä herra Wohlfartin kera. Anton salli miehen käydä nukkumaan kivipermannolle ja kietoi lämpimän viitan ympärilleen. Sitten hän istui ääneti ja nojasi päänsä muurinreunaan, jonka yli Lenore tuonaan oli kumartunut ampumaan tuhoa tuottavan laukauksensa. Hän katseli ympäri lakeutta, vihollisen vahtipiiriä ja mäntymetsäin tummaa rengasta, jotka saarsivat hänet keskeensä, vangitsivat hänet olosuhteisiin, jotka nyt tuntuivat hänestä niin hurjan oudoilta, kuin olisi hän vasta äsken lukenut sellaisista jostain seikkailuromaanista. Omaa kohtaloansa hän tarkasteli väsyneesti ja välinpitämättömästi kuin jotakin vento vierasta ihmiskohtaloa, ja hän voi levollisesti silmätä sielunsa syvyyksiin, jotka muuten päivän touhuisa elämä myllersi pinnalta ja salasi hänen sisäiseltä katseeltaan. Hän näki koko kuluneen elämänsä kulkevan ohitsensa kirjavina kuvina — aatelisnaisen jalomuotoinen hahmo linnan parvekkeella, kaunis soutajatyttö ruuhessa joutsentensa keskellä, tanssisalongin kirkas kynttiläinhohde, se murheellinen hetki, jolloin molemmat naiset olivat tyhjentäneet korulippaansa hänen eteensä, ne siunatut silmänräpäykset, jolloin Lenoren silmä oli niin lemmekkäästi etsinyt hänen katsettaan — kaikki nuo kuvat kulkivat ilmi elävinä hänen sielunsa ohi, ja väristen hän yhä vieläkin tunsi sen hurman, jota ne kulloinkin olivat hänessä herättäneet; mutta samalla kertaa hän tänä hetkenä myöskin tajusi tietoisesti että kaikki, mikä oli kiihoittanut ja kiinnittänyt hänen mielikuvitustaan, sumentanut hänen tervettä arvostelukykyään, kutkuttanut imarrellen hänen itsetuntoaan, olikin ollut pelkkää harhausta ja itsepetosta.
Erehdystä se vain oli ollut hänen lapsellisen sielunsa puolelta, jonka turhamaisuus oli kasvattanut suureksi. Ah — jo kauan sitten oli hälvennyt se loistava sädekehä, jonka köyhän laskuneuvoksen pojan romantillinen henki oli kutonut aatelisperheen ympärille, kuvitellen sen elämää niin jaloksi, väkeväksi ja kadehdittavaksi. Toinen tunne oli tullut tuon hauraan harhaluulon sijalle, hellä ja puhdas ystävyys yhtä ainutta tuon perheen jäsentä kohtaan; ja tuo suhde oli pysynyt vahvana, kun kaikki muut siteet olivat särkyneet. Ja nyt raukesi sekin suhde aivan itsestään, immen vetäytyessä hänestä syrjään. Hän tunsi, että niin oli laita ja että niin täytyi käydäkin. Hän tajusi sen tänä hetkenä tuskaa tuntematta, luonnollisena asiana, joka ei voinut toisin ollakaan. Ja hän tunsi, että hän itsekin vapautui sen kautta siteistä, jotka olivat häntä tänne kiinnittäneet. Hän kohotti päätänsä ja katseli metsänreunan yli häämöttävää taivaanrantaa. Hän moitti itseään siitä, kun ei tuntenut surua tuosta menetyksestä, ja seuraavassa tuokiossa siitä, että tunsi menettäneensä jotakin. Oliko sitten hänen sydämessään palanut jokin hiljainen himo? Oliko hän halunnut sitoa tuon kauniin tytön omaan tulevaisuuteensa? Oliko hän unelmoinut, että hänestä itsestään tulisi jolloinkin jäsen siihen perheeseen, jonka hyväksi hän oli työskennellyt ja murehtinut?
Jos hän jonakin hetkenä oli hautonut tuollaisia unelmia, niin nyt hän tuomitsi ne ankarasti. Hän ei ollut aina ollut pelkästään hyvä, hän oli Lenorea katsellessaan salaa ajatellut omaakin etuansa. Se oli häneltä väärin, ja nyt kohtasi häntä oikea rangaistus, kun hän tunsi itsensä yksinäiseksi muukalaisten keskessä, painostavissa olosuhteissa, jotka lyöttivät hänen sielunsa verille, kun hän ei päässyt, niistä oikeaan selvyyteen; tilanteessa, josta hänen lujinkaan päätöksensä ei voinut häntä kirvoittaa, ei nyt ja tuskinpa vielä lähitulevaisuudessakaan.