"Ne aikovat kiivetä piha-aitauksen yli — ne lyövät alikerran akkunalaudoitukset sisään!" huutelivat miehet säikähtyneinä toistensa suuhun. Metsänvartija ryntäsi pihalle, Fink tempasi muutamia miehiä käsipuolesta mukaansa ja juoksi siihen siipirakennukseen, jota kohti tikaportaita kantavat viholliset marssivat. Kaikki huusivat sekaisin; ei edes Finkinkään uhkaavat karjahdukset saaneet säikähtyneitä mieliä asettumaan.
Silloin riensi muutamia miehiä seipäät kädessä pihalta eteishalliin. "Antakaa tietä!" huusi etummaisena kulkeva hartiakas hahmo; "tämä on sepäntyötä." Hän tempasi ulko-oven salvat syrjään ja potkaisi ovenpuoliskot auki; palavat polttovaunut täyttivät tykkänään tyhjän oviaukon. Raskaalla seipäällään rupesi urhokas seppä savusta ja liekeistä välittämättä kaikista voimistaan kolhimaan vaunujen palavia reunuslautoja. "Joutukaa auttamaan, senkin jänishousut!" hän karjasi suuttuneena toisille.
"Seppä on oikeassa", huusi Anton, "tänne kaikki miehet!" Pitkiä lautoja ja vaununaisoja kannettiin pihamaalta, ja tukahduttavan savun läpi tunkeutuivat miehet vääjäämättä vaunujen kimppuun. Monesti täytyi heidän peräytyä, kun liekit löivät vasten silmiä, mutta yhäti syöksyi Kunaun seppä uudelleen tulimereen. Vihdoin hänen onnistui ylhäältä kynnykseltä sohiessaan viskata muutamia palavia lyhteitä kuorman päältä maahan. "Nyt tässä vasta ilot alkaa!" hän huusi riemuiten ja lennätti yhä uusia lyhteitä ja risukimppuja hajalleen, ja maaperässä ne paloivat kukin erikseen sammuksiin asti, aiheuttamatta enää mitään vahinkoa rakennukselle. Toisten käydessä apuun saatiin vaunut pian tyhjennetyksi, ja palavat pohja- ja reunalaudat ynnä punaisina hehkuvat vieteriraudat lysähtävät maahan. Anton sulki toisen ovenpuoliskon, kun vihollinen rupesi lennättämään luotejaan läpi vaunun liekkien, ja miesten täytyi työskennellä seipäillään sivusta päin. Vihdoin he riemullisesti karjahtaen lykkäsivät palavat vaununrauniot muutaman askeleen päähän ovesta. Ovi teljettiin jälleen sukkelaan, ja miehet, vaatteet kärventyneinä ja naamoiltaan nokisina kuin ilmi paholaiset, onnittelivat toisiaan menestyksen johdosta.
"Tällainen yö vahvistaa ystävyyttä", huusi seppä hyvillä mielin ja koppasi iloissaan kouraansa Antonin käden, joka oli yhtä musta kuin hänen omansakin. — Mutta vaara ei ollut vielä torjuttu, yhä jyskähtelivät piirittäjäin kirveet alikerran akkunalaudoituksiin, laudat raksahtelivat irti ja putosivat sisään; silloin jyrähti Finkin ääni: "Antakaa niille penteleille pyssynperästä kalloon!" Anton ja seppä syöksähtivät erääseen akkunaan, josta ahdistajat jo yrittivät tunkeutua sisäänkin. Mutta sielläkin oli vaarallisin työ jo tehty, kun he joutuivat apuun. Fink astui heitä vastaan eräältä kapinalliselta tempaamansa verinen kirves kädessään; hän nakkasi sylkäisten kirveen lattiaan ja huusi Antonin miehille: "Lyökää uusia lautoja akkunoihin; toivon tuon teurastuksen jo loppuneen."
Vielä pamahti muutamia laukauksia ulkoa pelloilta ja torninharjalta, sitten tuli sekä linnassa että lakeudella jälleen hiljaista. Tosin kajasti punainen loimo yhä vielä linnan muureille, mutta sen hehku kävi joka hetki yhä heikommaksi ja harmaammaksi. Ulkona rupesi tuuli puhaltelemaan ja hajoitti akkunoista tupruavan ja vaunujen raunioista nousevan sauhun seiniä pitkin yön pimeyteen. Raitis yöilma täytti jälleen linnan käytävät ja eteishallit, ja leppoisasti paistoi tähtien tyyni valo puolustajain kasvoihin, syvälle vajonneihin silmiin ja kalvenneille poskille. Taistelijat olivat ylen uuvuksissa, niinhyvin ulkona kentällä kuin sisällä olijat.
"Mikähän yönhetki nyt on?" kysyi Fink käyden Antonin luo, joka koetti hallin ampuma-aukoista tarkata vihollisen liikkeitä.
"Ohi keskiyön", vastasi ystävä. He nousivat yhdessä torniin ja katselivat muurinreunalta ympäri maisemaa. Linnaa paartava karjanlaidun oli aivan tyhjänä ihmisistä.
"Ne hyväiset ovat käyneet nukkumaan", virkkoi Fink, "heidän nuotionsakin tuolla aukealla jo riittyvät, vaikka kylästä kuuluukin hajanaisia ääniä. Ainoastaan nuo siellä täällä liikkuvat varjot tietävät, että me edelleenkin olemme piiritettyjä. Ne ovat asettaneet harvan vartioketjun linnan ympäri; nuo ne ovat meidän yövahtejamme. Muutaman tunnin ajan ainakin saamme nyt olla rauhassa. Ja koska me huomenna päivänvalossa tuskin saanemme nukkua, niin on miesten käytettävä hyväkseen näitä yönhetkiä. Aseta sinä vain kaikkein tarpeellisimmat vahdit ja vaihda niitä aina kahden tunnin perästä. Jollei sinulla ole mitään vastaan, niin minäkin oikaisen itseni sänkyyn. Anna herättää minut, kohta kuin ulkona huomataan jotain liikettä. Yövartioinnista sinä kyllä pidät hyvän huolen, sen tiedän." Näin sanoen Fink käänsi selkänsä ja lähti huoneeseensa, jossa hän viskautui vaatteissaan vuoteelle ja nukahti kohta sikeästi.
Anton riensi vahtitupaan, jakoi metsänvartijan kanssa miehet vartioiksi ja määräsi niiden vahtivuorot. "Minä en kuitenkaan käy nukkumaan", sanoi vanhus; "ensiksikin ikävuosieni vuoksi, ja toisekseen siksi, että metsästäjänä olen tottunut valvomaan. Jos teillä ei ole vastaan, niin johdan yövartiointia ja katselen, että joka paikassa kaikki on niinkuin pitääkin olla."
Vielä kerran Anton kierteli katsastamassa pihamaan ja tallit; sinnekin oli rauha palannut, ainoastaan hevoset vielä tömistelivät levottomasti kovaan maahan. Hiljaa hän sitten aukasi naishuoneiden oven; perimmäiseen niistä oli haavoittuneet sijoitettu. Hänen sisään astuessaan istui Lenore matalalla rahilla olkivuoteen vieressä; hänen jalkojensa juureen oli kaksi vierasta naista kyyristynyt. Anton kumartui katselemaan haavoittuneita, joiden kelmeät kasvot ja pörröiset tukat paistoivat räikeästi valkovaaruisilta pieluksilta, jotka Lenore oli raastanut tänne omasta vuoteestaan.