"Mikä hirveä yö!" huudahti Anton ja kääntyi vasten tahtoaan poispäin.
"Sitä emme nyt saa ruveta ajattelemaan", virkkoi Fink. "Ihmishengellä on sodassa vain silloin jotain arvoa, jos voidaan säilyttää malttia ja kostaa sen menetys sopivassa tilaisuudessa. Pääasia nyt on, että me pääsemme eroon tuosta polttolaitoksesta; sillä eihän ole mahdotonta, että noiden lurjusten onnistuu vieläkin sytyttää se, vaikka se nykyisellä paikallaan tosin tekeekin meille sangen vähän vahinkoa."
Samassa tuokiossa leimahti ulkoapäin kirkas loiste tornin ampuma-aukosta sisään. Anton juoksi akkunaan. Vaunujen takapuolisesta päästä kohosi häikäisevä tulenleimu korkeuteen, ja äkkinäisellä sysäyksellä tölmähti koko sotakone eteenpäin kunnes iski seinämuuriin kiinni. Yksi ainoa mies juoksi pakoon vaunujen takaa; tusinan verran kiväärejä lensi poskille tähtäämään hänen peräänsä.
"Älkää ampuko!" huusi Fink läpitunkevalla äänellä. "Säästäkää häntä, se on urhoollinen mies; ja muutenkin on jo liian myöhäistä, onnettomuus on jo tapahtunut."
"Merci, monsieur; à revoir (Kiitos, herrani; näkemiin asti)!" kuului ääni alhaalta, ja uskalikko juoksi ehjin nahoin tornin juurelta pimeän selkään.
Tuotapikaa leimusivat elovaunut ilmi liekissä; risukimpuista ja pahnoista, joilla ne olivat kuormitetut kukkuroilleen, leimahti vimmatusti keltaisia tulenkieliä ilmaan, ja palamisen aiheuttama ilman veto lennätteli räiskyviä olkia joka suuntaan. Koko talo tuli äkkiä helakasti valaistuksi, ja sakeata savua työntyi sisään rikkiammutuista ruuduista.
"Katsos hitoilla, vaunuissa oli ruutiakin!" huudahti Fink. "Pysykää levollisina, miehet. Me torjumme kyllä viholliset, jos ne jälleen yrittävät tunkeutua liian lähelle. Käy sinä, Anton, katsomaan, saisitko jollain pelillä tuon valkean sammutetuksi."
"Joutuin vettä tänne!" huusivat miehet; "tuolla on akkunanristikko syttynyt palamaan."
Ja ulkoa kajahteli jälleen uusia komentohuutoja, rumpu rupesi pärisemään ja voitonriemusta ulvoen syöksyi vihollisen ampujaketju taasen taloa vastaan. Uudestaan rupesivat piirittäjät paukuttelemaan pyssyjään estääkseen sammutustyöhön rupeamista. Pihalla seisovasta vesisammiosta kannettiin joutuin vettä ja viskattiin palavaan akkunaan. Se oli tukalaa ja vaarallista työtä, sillä linnan koko etusivu oli kirkkaasti valaistu, ja vihollisen oli helppo tavata luodillaan jok'ainutta hahmoa, joka sisällä uskalsi lähelle akkunoita. Tuskallisesti katselivat puolustajat liekkejä ja vastasivat vain hyvin epävarmasti vastustajain tuleen. Myöskin pihalla olevat vahtimiehet katselivat enemmän taakseen kuin eteensä, hämminki ja epäjärjestys kävivät yleisiksi; suurimman vaaran hetki oli käsissä — kaikki näytti menetetyn.
Tornin harjalta huusi muuan mies portaita alas: "Ne kantavat kylästä lyhyitä tikapuita, ja minä näin kirveitä välähtelevän niiden käsissä."