Metsänvartija kokosi väkensä ja riensi pihalle; Fink juoksi yläkertaan Antonin luo. Yhä ankarammaksi kiihtyi vihollisen ammunta. "Tällä kertaa on täysi tosi kysymyksessä", sanoi Anton. "Meidänkin miehemme ovat tulistuneet vihan vimmaan."
"Tuollapa se päävaara tuleekin", huusi Fink ja osotti muurinaukosta korkeata, epämuotoista rykelmää, joka verkalleen vieri lähemmäksi. Sen muodostivat mahtavat viljavankkurit, jotka olivat kuormatut huoneenkorkuisiksi risukimpuilla ja muilla palavilla aineilla ja jotka näkymättömien käsien ohjaamina kulkivat suoraan linnan keskustaa kohti. "Polttovaunut! Ylinnä loistaa keltaisia pahnakupoja. Niiden tarkoitus on selvä kuin päivä, ne lykkäävät vankkureita takaapäin aisoista suoraan ovea kohti. Nyt on otettava tarkka tähtäys, jotta yksikään niistä konnista, jotka ovat lykkäämässä, ei pääse hengissä takaisin."
Hän juoksi portaita ylös torninlaelle ja huusi siellä vahtiville miehille: "Kaikki riippuu nyt teistä; kohta kuin saatte näkyviinne ne miehet, jotka lykkäävät noita polttovaunuja tuolla alhaalla, niin ampukaa niitä. Missä vain näette pään tai säären pistävän esiin vaunujen takaa, niin lähettäkää niihin luotinne. Kaikki nuo vaunujen työntäjät on saatava hengiltä!"
Hitaasti lähenivät turmaa tuovat vankkurit; Fink nosti kaksipiippuisen kiväärinsä poskelleen. Kahdesti hän tähtäsi ja kahdesti laski jälleen tyytymättömänä aseensa. Vaunut olivat kuormitetut niin korkealta ja leveältä, että oli mahdoton nähdä niiden takaa lykkääjiä. Molemmilla taistelevilla puolilla vallitsi hetken tuskallista jännitystä, vihollisenkin tuli taukosi, kaikkien katseet olivat kuin naulatut tuohon rauhallisen elonkorjuun välikappaleeseen, jonka oli nyt määrä saattaa katkera kamppailu äkkiloppuun. Vihdoin tulivat vaunut niin lähelle, että ylhäältä torninharjalta voi nähdä perimmäisten aisankannattajain selät. Kahdesti leimahti Finkin pyssy peräkanaa, kahdesti kuului älähtävä huuto alhaalta; vaunut pysähtyivät paikalleen, lykkääjät sulloutuivat hätäytyneinä niiden turviin, ja maassa voi erottaa kaksi liikkumatonta tummaa hahmoa Fink latasi aseensa uudelleen, ja hurja hymy väreili hänen huulillaan. Vihollinen vastasi raivoisalla ammunnalla. Eräs tornissa olevista miehistä sai luodin keskelle rintaansa, hänen kiväärinsä putosi reunan yli ja kolahti maaperään, ja itse syöksähti mies suinpäin Finkin jalkain juureen. Fink loi häneen pikaisen silmäyksen ja työnsi luodin toiseenkin piippuun.
Silloin törmäsi pellon perältä moniaita tummia haamuja tuulennopeudella vaunuja kohti, voimakas komennushuuto kuultiin, ja jälleen rupesi sotakone liikehtimään. "Urheita poikia", mutisi Fink puoliääneen, "ne tietävät, olevansa varman kuoleman omat." Nyt näkyi lykkääjistä enemmänkin ruumiinosia vaunujen takaa. Jälleen Fink nosti kiväärin poskelleen, ja peräkkäin lensivät siitä kuolettavat luodit aisojen puolelle. Jälleen kuului tuskanparahdus, mutta vaunut jatkoivat kulkuaan. Ne pääsivät jo kolmisenkymmenen askeleen päähän ovesta — vaara oli ilmeinen ja sangen täpärä. Silloin kajahti torninhuipusta kimakka vihellys yöhön, yläkerroksen akkunoista leimahti rivi tulenliekkejä, ja talon vasemmalta etunurkalta kuului kova kiljahdus. Metsänvartija syöksyi miehineen lähimmäisen ampumakatoksen kimppuun; hetken kestävä käsikahakka syntyi, joitakin laukauksia pamahti; sitten tölmähtivät katosten säikähtyneet puolustajat äkkipakoon lakealle pellolle. Kolmannen kerran pamahti Finkin kivääristä kaksoislaukaus poltto vaunujen aisoja kohti, ja silmittömän säikähdyksen valtaamina ottivat niiden lykkääjät joutuisan lipetin pimeän turviin. Mutta ei yksinomaan onneksensa. Tornista ja yläkerroksesta sateli luoteja suojattomain selkään. Linnasta voitiin huomata, että useampi kuin yksi pakenijoista suistui tantereeseen. Taempaa kajahti julmistunut karjunta, ja pikajuoksussa riensi tumma miesrivi korjaamaan pakenevat keskeensä. Yleinen joukkoammunta linnaa vastaan alkoi. Sitten vetäytyi vihollinen takaisin yhtä joutuin kuin oli tullutkin, korjaten kaatuneensa ja sotavaunut mukanaan ampumamatkan ulkopuolelle. Ainoastaan polttovaunut jäivät paikoilleen, mustana, uhkaavana rykelmänä, vain moniaan askeleen päähän valtaovesta. Ampuminen taukosi; tuimaa taistelua seurasi kaamea hiljaisuus.
Yläkerroksen tornihallissa Anton tapasi Finkin, ja kohta sen jälkeen saapui metsänvartijakin sinne. Ääneti koettivat ystävykset hämärässä tarkastella toisiaan, olivatko kumpikin säilyneet haavoittumatta. "Te suorititte urakkanne kerrassaan mainiosti, metsänvartija", huudahti Fink. "Pyytäkää päästä vapaaherran puheille ja kertokaa hänelle viime taistelusta."
"Ja pyytäkää samalla neiti Lenorelta sideaineita, meillä on täällä haavoitettuja", sanoi Anton murhemielin ja viittasi hallin seinävierelle, missä kaksi miestä istui seinään nojaten ja ähkien.
"Tuolla tulee vielä kolmaskin", sanoi Fink osoittaen tummaa haamua, jota kaksi miestä kantoi varovasti torninportaita alas. "Pelkäänpä että mies on yhtä hengetön kuin tuo halko jalkaini juuressa."
"Kuka se on?" kysyi Anton, jota puistatti.
"Räätäli Borowski", vastasi puoliääneen toinen kantajista.