"Vapaaherra von Rothsattel kiittää tarjouksestanne, mutta hän on lujasti päättänyt puolustaa taloaan ja niiden omaisuutta, jotka ovat luottaneet hänen varjelukseensa, teidän hyökkäyksiänne vastaan viimeiseen saakka. Me emme suostu ehtoihinne."
"Kantakaa sitten itse seuraukset", huusi ratsastaja vastaan, "ja edesvastuu kaikesta, minkä nyt täytyy tapahtua."
"Minä otan tuon edesvastuun hartioilleni", sanoi Fink. "Mutta teille mieskohtaisesti on minulla vielä muuan pyyntö. Paitsi maalaisten vaimoja ja lapsia on tässä linnassa kaksi vallasnaista, vapaaherra von Rothsattelin puoliso ja tytär; jos sattuma sittekin tekisi teille mahdolliseksi päästä sisään tähän taloon, niin suljen sen turvattomat asukkaat teidän ritarilliseen suojelukseenne."
"Minä olen puolalainen!" vastasi ratsastaja ylpeästi ja suoristautui satulassaan. Hän nosti lakkiaan ja laski lyhyttä laukkaa takaisin karjakartanoon.
"Tuo näytti rohkealta ja kelpo veitikalta", sanoi Fink ja kääntyi miesten puoleen, jotka olivat vahtituvasta rientäneet kuulemaan neuvottelua. "Mutta, hyvät miehet, jos meidän on valittava joko luottaminen vihollisen lupaukseen tahi tähän pieneen rautaputkeen, niin omasta puolestani olen sitä mieltä, että paraiten tekee luottaessaan siihen mitä pitää kädessään." Hän pudisti kivääriään. "Puolalainen lupaa meille vapaan poislähdön tietäessään, että parin tunnin päästä meidän sotaväkemme hajoittaa heidän laumansa. Olisimmepa me niille tosiaankin hyvä suupala — kolmisenkymmentä kivääriä! Ja kun omat husaarimme tulisivat eivätkä tapaisi talossa enää meitä, jotka kutsuimme heitä avuksemme, vaan nuo hirtehiset sammakkoatraimineen, niin lähettäisivätpä he tottakin tuhattulimmaiset meidän peräämme ja me saisimme kaiken ikämme kantaa sitä häpeätä."
"Tarkoittihan se täyttä totta lupauksillaan?" kysyi muuan miehistä epäröiden.
Fink tarttui tuttavallisesti kysyjää takinkaulukseen. "Luulen hänen kyllä totta tarkoittaneen, poikaseni; mutta minäpä kysyn teiltä kaikilta, kuinka pitkälle noiden puolalaisten kuuliaisuus ja sotakuri kestää? Emme olisi vielä kerinneet edes tuon metsänreunan taakaan, kun jo toinen joukkio karkaisi niskaamme, ja te saisitte nähdä vaimojanne rääkättävän ja omaisuuttanne ryöstettävän omien silmienne edessä. Ja senvuoksi minä arvelen että teemme viisaimmin, kun edelleen vain näytämme niille hampaitamme."
Vilkkaita suosionhuutoja kajahti, ja linnan nuorille herroillekin hurrattiin.
"Kiitoksia vain", sanoi Fink; "ja nyt joka mies paikalleen, sillä voi sattua että ne tulevat uudestaan puskemaan päänsä verille näihin muureihin. — Tuo jälleen rohkaisee meidän miehiämme tuntikaudeksi", hän jatkoi Antonin puoleen kääntyen. "En usko puolalaisten käyvän hyökkäämään päivän aikaan, mutta parempi on miestemme seista vartiopaikoillaan kuin ruveta järkeilemään yhdessä. Ja kaiken kaikkiaan olikin harmillista, että he ollenkaan saivat kuunnella äskeistä neuvottelua."
Eikä todella voinut ollakaan huomaamatta, että epäröinti ja epätoivo alkoivat hiipiä puolustajain mieliin. Keskipäivällä nuo myrtymyksen puuskat eivät tosin vielä olleet vaarallisia, sillä suurin osa miehistöä odotteli kivääri kädessä joka hetki vihollisen hyökkäystä. Mutta kun aurinko rupesi tekemään laskuaan ilman, että mitään tapahtui, ja ilman että tornissa oleva tähystäjä ilmoitti minkään apuvoiman lähestymistä, silloin alkoi jännitys laueta ja hetkelliset kärsimykset tunnettiin syvemmin kuin ne ansaitsivatkaan.